perjantai 31. heinäkuuta 2009

Luonas en ollutkaan

Leena Lehtolaisen kirjassa Luonas en ollutkaan päähenkilönä on tavallinen äidinkielenopettaja ja perheenäiti Jaana, joka eräänä aamuna huomaa, että hänen miehensä Riku on lukenut salaa Jaanan päiväkirjaa. Kimpaantuneena Jaana alkaa kirjoittaa Rikun silmille sopivaa valepäiväkirjaa sekä toista, salaista ja todellista päiväkirjaa. Kuulostaa tosi monimutkaiselle.

Eräänä kauniina kesäpäivänä kesken perheen veneretken Riku katoaa jäljettömiin. Onnettomuus vai itsemurha? kyselevät läheiset. Riku on ollut masentunut, mutta toisaalta häntä olivat vainonneet kettutytöt, sillä Riku työskenteli lääkeainetutkijana ja joutui työkseen tekemään eläinkokeita. Muutama viikkoa Rikun katoamisen jälkeen posti tuo Jaanalle yllätyksen: Rikun viimeisen päiväkirjan. Ymmärtääkseen paremmin mitä oikein tapahtui, Jaana antaa päiväkirjat vanhalle opiskelukaverilleen, kirjailijalle, joka kirjoittaa niiden pohjalta Jaanan ja Rikun tarinan.

Tätä kirjaa on haukuttu kovasti, enkä oikein ymmärrä miksi. Ihan kelpo luettavaahan tämä on. Jokseenkin vaikeaselkoista ehkä, kun rinnakkain kerrotaan monen eri ihmisen eli Jaanan ja hänen eri päiväkirjojensa, Rikun sekä kirjailijan näkökulma. Jäin kyllä ihmettelemään, kenen tarina tämä oikeastaan oli, sillä kirjailijakin sekaantui tarinaan tilittämällä omasta aviorikoksestaan. Kirja näytti hyvin myös sen, miten vähän läheistäkään ihmistä voi tuntea. Sekin ihmetytti, miksi Jaana yleensä alkoi kirjoittaa valepäiväkirjaa. Kai hän olisi vain voinut sanoa Rikulle, että tietää tämän lukevan tekstejään? Lopusta vielä sen verran, että loppuratkaisu oli vähän outo, mutta ei siitä sen enempää, ettei tule juonipaljastuksia:)

Siskoni, enkelinluinen tyttö

Iisa on 15-vuotias lukion ekaluokkalainen, jolle tärkeitä asioita ovat musiikki ja oma bändi, kaverit, musiikki, virtuaalimaailma, poikaystävä, sisko ja vielä kerran musiikki. Iisalla on huippuhyvä itsetunto, hän on vahva ja aktiivinen eikä todellakaan välitä muiden mielipiteistä. Pikkusisko Katja on Iisalle todella tärkeä, vaikkeivat he oikeastaan edes ole oikeita siskoja: heillä on sama isä, mutta eri äiti. Koko tyttöjen lapsuuden isä seilasi kahden kodin väliä, kunnes asettui lopullisesti Katjan ja tämän äidin luo. Asia kirvelee Iisaa vieläkin: mitä ihmettä Katja valittaa, kun hänellä kerran on isä. Katja taas kadehtii Iisan poikaystävää, tsiljoonaa ystävää ja vapauttaa. Kaikesta huolimatta tytöt ovat aina olleet ystäviä.

Sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa tyttöjen välit: yhden syksyn aikana Katja muuttuu teinikanaidiootiksi, jonka ainoa päämäärä on kiskoa siideriä puistossa ja pukeutua kuin huora. Kaikkein vaikeinta on se, että Katja alkaa laihduttaa itseään luurangonlaihaksi. Katjalla on ongelma, jota vanhemmat eivät halua nähdä ennen kuin on pakko. Sitä ennen pikkuisen Iisan on itselleen kohtuuttoman suuri vastuu Katjan hoidosta.

Laura Honkasalon nuortenkirja Siskoni, enkelinluinen tyttö, ottaa hienosti esille nykyaikaiset laihuusihanteet ja niiden vaikutukset nuoriin tyttöihin sekä vanhempien sokean “eihän meidän lapsi” -asenteen. Kirja sisältää myös paljon painavaa asiaa ja hienoja oivalluksia laihuusihanteista ja muista nykypäivän asioista. Laura Honkasalo on yksi parhaimmista nykykertojista, jonka kirjojen seurassa viihtyy pitkään eikä niihin ikinä kyllästy.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Kotimatka

Kira Poutasen Kotimatkan minä-kertoja Laura on asunut Pariisissa vuosikausia, ja viihtyy siellä salamavaloissa ja samppanjasateessa kovapintaisena juorutoimittajana, jota työkaverit kutsuvat jääkuningattareksi. Tuo lempinimi onkin ainoa asia, joka Lauraa muistuttaa synnyinmaastaan; muutoin hän ei ole uhrannut kotimaalleen ja perheelleen vuosikausiin ajatustakaan. Hieman ennen joulua Laura joutuu kuitenkin matkustamaan Suomeen pikkusiskonsa häihin. Matka on oikea kulttuurishokki, sillä Suomessa mikään ei ole hyvin: lumi ja pakkanen ovat tietysti kauhistus, kuten myös Minkan polttarit ja inhottavat sukulaiset, vanhempien hössötys, jouluruuat ja traditiot. Kestämistä on myös Lauran poikamies-rukalla, syntyperäisellä ranskalaisella, joka on ihan pihalla Suomen joulunvietosta. Kaiken keskellä Lauran on kuitenkin palattavan menneisyyteen- halusi tai ei.

Hulvattoman hauska ja koominenkin kertomus kulttuurishokista. Nauroin ääneen, kun Lauran poikaystävä yritti Lauran äidin tavatessaan suudella tätä poskelle ja äippä-parka oli ihan kauhuissaan! Ainoa mikä kirjassa ärsytti oli itse päähenkilö. Kaameampaa ja itsekeskeisempää ämmää saa hakea. No, Lauran v-mäisyys on kyllä kirjan kannalta perusteltua. Lauran ja Minkan suhde oli myös kiinnostava. Alussa vihjailtiin kovasti sisarten huonoista väleistä ja annettiin ymmärtää, että jotain tosi kamalaa on joskus tapahtunut. Kirjan lopussa Laura ja Minka solmivat jonkinlaisen välirauhan, mutta olisin halunnut tietää heidän väleistään enemmän.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Katri Vala - Aikansa kapinallinen

Vihdoinkin sain luettua ihan oikean elämäkerran eli Kerttu Saarenheimon runoilija Katri Valasta tekemän. En kamalasti perusta runoudesta, mutta opintojen myötä olen saanut tutustua Valan runoihin, joista monista pidän. Myös Valan (1901-1944) elämä on kiinnostava; miten nuoresta, elämää ja eksotiikkaa palvovasta runoilijasta tuli sairauden ja taloudellisten vaikeuksien jälkeen väsynyt ja toivoton, mutta kiivaasti yhteiskunnan epäkohtaisuuksiin huomiota kiinnitävä runoilija.

Vala oli omana aikanaan runon uudistaja ja Tulenkantajien ikäpolven kiistellyin lyyrikko. Nuoruudessaan Vala oli eksotiikan ja elämänhurman ja rakkauden armoitettu laulaja, mutta kohtalo oli varannut hänen kohdalleen myös raskaita iskuja: puutetta, sairautta, ymmärtämättömyyttä sekä pettymyksiä rakkaudessa.

Runoissaan Katri Vala eli tuskaisesti paitsi oman sairautensa, myös sodan pelon silloin, kun se ei vielä koskettanut hänen omaa maataan. Koettelemuksien kautta hänestä kehkeytyi vähöosaisten tunteiden tulkki. Vala ei kuitenkaan ollut vallankumouksellinen vaan kapinoitsija, ihmisyyden palvelija, ei yhden aatteen lipunkantaja.

Professori Saarenheimon kirjoittamassa teoksessa lukija saa seurata Valan matkaa Muoniosta Helsingin Marjatanmäelle. Kirjassa perehdytään myös Tulenkantajien, itsenäisyysaikamme ensimmäisen runoilijapolven riehakkaisiin edesottamuuksiin ja 30-luvun poliittisiin ristiriitaisuuksiin.

Katri Vala ammensi elämänvoimansa uskosta luontoon, jonka uudistuvasta energiasta ihminenkin pääsi osalliseksi. Myös nykyinen keskustelu maailmanlaajuisesta solidaarisuudesta on tehnyt Valan lyrikkan uudella tavalla ajankohtaiseksi. (Takakansi)

Kiinnostava kirja, joka selvitteli Valan runojen syntymisen taustoja perinteisen elämäkerrallisen faktan lisäksi. Parasta kirjassa oli se, että jokaisesta runokokoelmasta oli oma lukunsa, joissa analysointiin runoja. Ehkä näillä nippelitiedoilla pääsee vielä pätemään tentissä;)

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Saako olla muuta?

Saako olla muuta? on Enni Mustosen toinen kirja, ja edelleen aika erilainen kuin hänen myöhemmin kirjoittamansa kirjat. Ensinnäkin kirjan päähenkilö on paljon nuorempi, kuin myöhemmissä kirjoissa tavattavat keski-ikäiset naiset, nimittäin parikymppinen Siparin Paula. Paula työskentelee Helsinkiläisen jättimarketin kassalla ja muistelee kaiholla aikaa pienessä maitokaupassa, missä oli aikaa jutella asiakkaiden kanssa. Kaivattu irtiotto tapahtuu, kun Aune-täti soittaa ja kertoo miehensä Villen joutuneen sydänkohtauksen vuoksi sairaalaan. Luhtipohjan kyläkauppa on vaikeuksissa, jos kukaan ei suostu tuuraamaan.

Topakka Paula tarttuu tilaisuuteen, antaa työpaikkansa
irtisanotulle työkaverilleen ja kääntää vanhan rättinsä nokan kohti Mikkeliä. Osuusliike uhkaa lakkauttaa pienen kyläkaupan ellei ihmeitä tapahdu, joten Paulalla on kova urakka edessään. Paula on kuitenkin tullut vanhan Iisakin sukuun ja rotuun eikä vähästä lannistu. Hän on päättänyt näyttää Osuusliikkeen Pöyrylle, että Siparien nenälle ei hypitä. Apuun tarvitaan kuitenkin martat, 4h-kerho, kesämarkkinat sekä Kääriäisen Tuomas, ennen kuin kaupan kohtalo ratkeaa.

Jälleen loistava kirja Mustoselta. Aherran kesätöissä kaupassa, joten oli hauska lukea, millaista oli kaupassa vielä parisen kymmentä vuotta sitten. Aika vapaalle tuo touhu vaikutti, kotitekoista leipää otettiin myyntiin tuosta vain, ei puheitakaan hygieniapasseista tai muusta. Ja kyllä semmoinen veivattava kassakone, joka kilauttaa vaihtokolikot suoraan kolikkokuppiin olisi aika kiva myös nykypäivänä…

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Amsterdam, Anne F. ja minä

En enää kauheasti lue nuortenkirjoja, mutta Terhi Rannelan kirjat on aina pakko lukea. Rannela kirjoittaa jotenkin niin ihanan arkisia, ja samalla nuorten elämää osuvasti kuvaavia kirjoja, joihin samalla sisältyy myös asiantuntevaa tietoa erilaisita asioista sekä pohdintoja monista eri ilmiöistä ja teemoista, kuten esimerkiksi Rannelan uusimmassa kirjassa Amsterdam, Anne F. ja minä, joka kertoo nimensä mukaisesti Amsterdamista sekä Anne Frankista. Lisäksi kirjassa pohditaan myös seksuaalista identiteettiä.

Kerttu Koistinen on manselainen teinimimmi, jonka 15-vuotissyntymäpäivä on päättynyt köpelösti: hän on mennyt lopettamaan suhteensa Miraan tekstiviestillä sekä aloittanut virtuaalisuhteen Jimi-nimiseen poikaan. Tyttöystävä on syystäkin raivossaan. Hyvään saumaan sattuu siis syysloma Amsterdamissa äidin kanssa. Rakkausromaanien kirjoittajan pätevyydellä sekä hurtilla huumorilla äiti terapoi tytärtään sekä esittelee itselleen ennestään tuttua kaupunkia. Matkan kohokohdaksi nousee Anne Frank, jonka päiväkirjan Kerttu suostuu lukemaan äidin lahjottua hänet merkkifarkuilla. Kaupunki jää Kertun lähdettyä ennalleen, mutta teinineiti Koistinen on muuttunut. Hän ja Anne nimittäin jakavat yhteisen salaisuuden. Loman päättyessä Kerttua odottaa myös valtava yllätys…
Kirja oli kiinnostavaa luettavaa, sillä Amsterdam on yksi suosikkimatkakohteeni, jonne haluaisin matkustaa. Tämän kirjan jälkeen matkakuume ei ainakaan hellittänyt, sen verran elävästi polkupyörät, kanaalit, ravintolat ja muut paikat oli kuvattu. Toinen syy, miksi tartuin tähän kirjaan, on Anne Frank, joka on yksi kiinnostavimmista historian henkilöistä. Tämä kirja avasi Anne Frankin päiväkirjaan uuden näkökulman, nimittäin pohdinnat Annen seksuaalisesta suuntautumisesta. Tähän asti olen kahlannut kohdat, joissa Anne kuvaa tuntemuksiaan omaa sukupuoltaan kohtaan melko ylimalkaisesti, mutta tämän kirjan jälkeen saan niistäkin vähän enemmän irti.

Postiivista kirjassa oli myös lesbouden käsittely, jota pidettiin
luonnollisena päähenkilölle, mutta kerrottiin myös ulkopuolisten ja (lapsellisten) koulukavereiden yllättyneistä reaktioista. Näinhän se yleensä menee. Kirjassa oli myös paljon hyvää huumoria, erityisesti keskustelut äidin ja tyttären välillä olivat hauskoja. Vähän kyllä ärsytti, kun Rannela käytti Kertun äidistä toistamiseen nimeä “synnyttäjäni”. Ihan kivaa, että äipälle keksitään uusia synonyymejä, mutta liikaa toistettuna se menetti kyllä tehoaan ja otti aika pahasti aivoon.

Veren vimma

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkari Veren vimma on muutaman vuoden takainen kirja, joka kertoo nuoren toimittajan surmasta. Annukka Hackmanilla oli tekeillä elämäkerta ralliautoilija Sasha Smedsistä, ja kirjasta piti tulla kansainvälinen menestys. Kuka siis ampui menestyvän tähtitoimittajan, joka löytyy märkäpuku yllään Kirkkonummen Humaljärven rannalta.

Maria on päässyt juuri toiselta äitiyslomaltaan töihin, kun tapaus tulee Marian jaoksen selvitettäväksi. Pikku hiljaa selviää, että monella olisi ollut syytä surmata Annukka, sillä hän oli häikäilemätön toimittaja, joka oli valmis myymään vaikka mummonsa lemmikkikoiran saadakseen haluamansa jutun. Annukan tiedonhankintatavat eivät myöskään aina kestä päivänvaloa. Jäljet johtavat Smedsien perheeseen, joista jokaisella olisi motiivi surmata Annukka. Vai onko surmaaja sittenkin Marian kollega Raato-Kervinen, jolla on muinoin ollut suhde Annukkaan.
Murhatutkimuksen keskellä Mariaa koetellaan myös yksityiselämässä: Henttaan omakotitalo on myyty ja Maria ja Antti ovat joutuneet muuttamaan ahtaaseen kerrostalokämppään, joka Antin työttömyyden ohella raastaa heidän suhdettaan. Lisäksi Maria on saanut alaisekseen kuvankauniin Ursulan, joka on tottunut saamaan haluamansa, myös keinoja kaihtamatta. Samalla joku vuotaa tutkimuksista salaista tietoa lehdistölle.

Maria Kallio -kirjoissa pidän erityisesti siitä, ettei Maria ole mikään täydellinen supernainen, jolla on aina tukka hyvin ja tyylikäs asustus, vaan hän on aivan tavallinen ihminen hampsottavine hiuksineen ja alemmuuskomplekseineen. Näissä kirjoissa kiinnostaa myös työn ja perhe-elämän sovittaminen sekä yleensä Marian perhe-elämä, jota tässä kirjassa kuvattiin kiitettävän paljon. Ehdottomasti yksi parhaista Maria Kallioista, muuta en voi sanoa.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Maitotyttö

Maitotyttö on Enni Mustosen esikoisromaani vuodelta 1984. Jotenkin sen, että tämä on esikoisromaani, huomaa heti. Vaikka tässä kirjassa pyöritään samoissa maalaisympyröissä kuin muissakin Mustosen kirjoissa, niin kuitenkin tämän kirjan tyyli poikkeaa myöhemmistä kirjoista. Ääh, en osaa selittää tämän tarkemmin, mistä ero johtuu. Lukekaa itse:)

Kirjan Maitotyttö on Huhtilan Liisa, Oikea ylioppilastyttö, siivoojaäidin Ainoa toivo ja Ykän Liisa-pieni. Ykä kuitenkin ottaa ja lähtee paremman morsmaikun perään ja ylioppilaasta tulee työtön yo-merkonomi. Työttömyys, huonon rahatilanne ja Elvi-tädin pilkka saavat Liisan sisuuntumaan, ja kaupunkilaistytön hakemaan lomittajan paikkaa Takamaan lomarenkaasta. Liisa pääsee asumaan suureen Takalan taloon, jossa herttaisen vanhanemännän ja tämän vanhanpojan luo. Takalassa asuessaan Liisa oppii paljon karjanhoidosta, traktorinajosta, maatilan hoidosta sekä tutustuu moniin mukaviin Takamaan ihmisiin. Liisaa kuitenkin kaivertaa naapurin sikatilan pelottavan agronomi-rouvan halveksuva asenne sekä vanhapoikaisännän yrmeä asenne maitotyttöä kohtaan. Olisiko kuitenkin niin, että rakkaudesta se hevonenkin potkii?

Hyvä kirja, vaikka sitähän tuskin on tarpeen mainita, kun Mustosesta on kyse. Tästä kirjasta sai kunnolla tietoa maalaiselämästä ja lehmienhoidosta. Vaikka lehmienhoito on varmasti parissakymmenessä vuodessa muuttunut niin kyllä tästä kirjasta saa hyvän käsityksen siitä, että maaseudulla ei elämä todellakaan ole helppoa!

torstai 9. heinäkuuta 2009

Taivaan tuuliin

Terhi Rannelan Taivaan tuuliin on oikeasti nuorten kirja, mutta soisin mahdollisimman monen aikuisen tarttuvan siihen. Kirjan pääteemana on koulukiusaaminen ja aikuisten piittamattomuus, jolla on kamalat ja kauaskantoiset vaikutukset, sekä manipulointi, jonka avulla rikkinäinen ihminen voidaan houkutella mihin tahansa.

Kirjan alussa Aura Hiljanen on ala-astetta käyvä tavallinen tyttö, terrorismintutkija-vanhempien ainoa lapsi. Auran maailma suistuu raiteiltaan eräänä tavallisena perjantai-iltana, kun äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Vaimonsa kuoleman jälkeen isä menettää otteensa elämästä täysin eikä häntä kiinnosta mikään muu kuin juopottelu. Pikku-Aura jää täysin heitteille. Koulussa Auraa aletaan kiusata eikä opettaja ole huomaavinaan Auran hätää. Auralla ei ole kavereita, joten hän kasvaa kirjojen parissa sekä keksii itselleen turvan erilaisista sankarihahmoista: ensin Peppi Pitkätossusta ja myöhemmin sodanjumala Pallas Athenesta.
Teini-ikään mennessä Aurasta kasvaa itsenäinen tyttö, joka elää kirjojensa keskellä. Aurasta tulee ärsyttävä besserwisser, joka haluaa joka tilanteessa päteä, ja joka suhtautuu alemmuudentuntoisesti ja halveksivasti ns. tavallisiin nuoriin ja oppilaisiin, joita koulunkäynti ei erityisemmin innosta. Teini-iässä hän löytää äitinsä tutkimukset saksalaisesta terroristista, Ulrike Meinhofista. Ulrikesta tulee Auralle varaäiti ja todellinen idoli. Lähipiiri on helisemässä Auran kiinnostuksen kanssa. Kaikki muuttuu, kun Aura tapaa Henrin, miehen, jossa on samaa vihaa kuin hänessä itsestään. Aura rakastuu mieheen korviaan myöten, mutta Henrillä on omat suunnitelmansa, joihin hän Auraa tarvitsee: hän suunnittelee pommi-iskua kouluun ja masentunut Aura on siihen hyvä apu. Pariskunta aikoo jättää jälkensä historiaan tavalla tai toisella.

Luin tämän kirjan ekan kerran ennen Jokelaa ja Kauhajokea, jolloin ensimmäinen ajatus oli “hyvä kirja, mutta eihän tällaista voi tapahtua oikeasti.” Valitettavasti kuitenkin voi. Kamalinta tässä kirjassa oli kuvaus koulukiusaamisesta, johon opettaja ei ollenkaan viitsinyt tarttua: syynä oli se, että kiusaajat olivat “hyvän perheen lapsia”, jotka osasivat miellyttämisen taidon. Selän takana tytöt ruotivat Auran ulkonäköä: “muista, ettet sinä ole ollenkaan nätti tyttö”. Rankkaa, että jo ala-asteella peli on noin julmaa.

Henri oli myös todella kuvottava henkilö. Ihmettelin, eikö Aura todella huomaa miehen läpinäkyvää käytöstä, Henrihän oli todella kylmä ja laskelmoiva, mutta ilmeisesti Aura-parka oli niin innostunut siitä, että joku viimeinkin “välitti” hänestä, ettei välittänyt Henrin ajoittaisesta etäisyydestä. Ja toisaalta naristit ym. persoonahäiriöiset ovat hakoja saamaan ihmiset uskomaan mitä kummallisimpia asioita.

Taivaan tuuliin on hyvä, mutta järkyttävä, surullinen ja ennen kaikkea ajatuksia herättävä kirja. Tämän haluaisin ehdottomasti tulevaisuudessa luetuttaa oppilaillani!

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Väärän jäljillä

Liekö Maria Kallion ja Leena Lehtolaisen suosio hiipunut, sillä huomasin juuri, etten ole lukenut viimeisintä Kalliosta kertovaa kirjaa kuin kerran, silloin kun sain sen. Asiahan piti tietysti korjata saman tien. En muistanut tästä Väärän jäljillä kirjasta oikeastaan yhtään mitään, en edes murhaajaa, joten lukukokemus oli ainakin jännittävä.


Väärän jälijillä -kirjassa Maria on irtisanoutunut Espoon poliisista, sillä edellisessä kirjassa (Rivo satakieli) tapahtunut pahoinpitely kalvaa edelleen Marian mieltä. Hänen uusi työnsä on sisäministeriön alaisessa perheväkivallan tutkimusprojektissa. Uusi henkirikos, johon on sekaantunut jälleen kerran Marialle tuttuja ihmisiä, vie Marian jälleen takaisin Espoon poliisiin piinaavien muistojen keskelle. Tällä kertaa murha sekoittaa urheilupiirit: Jutta Särkikoski, toimittaja, johon Marian on aiemmin tutustunut, on paljastanut kahden kiekonheittäjän käyttävän dopingia. Särkikosken auto suistetaan tieltä, kun hän on käynyt haastattelemassa juoksijalupaus Toni Väärää, joka loukkaantuu onnettomuudessa. Särkikoskelle on sadellut tappouhkauksia jo ennen onnettomuutta eikä niille näy loppua. Särkikosken uhkailut pannaan täytäntöön, ja alkaa hurja kilpajuoksu murhaajan kanssa. Kaiken keskellä Maria törmäilee tuttuihin perheväkivaltatutkimuksen ajalta sekä kärsii oudosta pahoinvoinnista.


Luettuani tämän kirjan muistin heti, miksen ole aiemmin lukenut tätä uudestaan. Maria Kallio on mukava tyyppi, kuin vanha ystävä, jonka uusista kuulumisista on aina mukava lukea sekä seurata Marian lasten kasvua ja perhe-elämää. Valitettavasti tässä kirjassa ei oikein muuta hyvää ollutkaan. Eniten ärsytti se, että Maria hyppääkin yhtäkkiä  takaisin Espoon poliisiin; eikö kirjailija voisi pikku hiljaa päättää onko Maria poliisi vai ei. Kirja päättyi muuten sellaiseen kohtaan, että ounastelen, ettei Espoon poliisilaitos ole Marian kohdalta täysin loppuunkäsitelty vaihtoehto. Lisäksi henkilöitä oli liikaa, menin jo itse ihan sekaisin, kuka harrasti mitäkin urheilulajia ja istui missäkin järjestössä. Väärän jäljillä oli myös vähän liian samanlainen kuin Lehtolaisen muutaman vuoden takainen Maria Kallio -dekkari Veren vimma, jossa käsiteltiin myös urheilua, ja henkirikoksen uhrina oli utelias toimittaja.


Vaikka tämä kirja ei erityisemmin napannut, niin odotan innolla Maria Kallion uusia seikkailuja!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Tunteiden lukukausi

Kesälukemiseksi kaivoin taas kirjahyllystäni suosikkini Enni Mustosen kirjan. Tällä kertaa vuorossa oli koulumaailmaan sijoittuva Tunteiden lukukausi. Sen päähenkilö Elina Salovaara, opettajaperheen keskimmäinen tytär, haistelee ensin kuuden laudaturin ylioppilastodistuksen turvin maailman tuulia Englannissa, kunnes välivuoden jälkeen palaa kotiin ja lukee itsensä opettajaksi. Neljä vuotta ala-asteen opettajana vantaalaisessa mammuttikoulussa hyydyttää Elinan, kuten myös asuminen isän ja äidin nurkissa sekä salasuhde koulun varattuun rehtoriin.

Kaiken muuttaa kuitenkin loma sisaren talonvahtina Saimaan rannalla syrjäisessä kylässä, jossa Elinaa huomaa löytäneensä elämästä jotain ainutlaatuista. Sisarensa Hannan patistuksesta Elina hakee opettajanpaikkaa pienestä kaksiopettajaisesta kyläkoulusta. Aluksi kaikki sujuu vallan hienosti: Elinalla on vihdoinkin oma koti, lapset ovat vielä avoimesti lapsia ja kyläläiset ystävällisiä. Johtajaopettaja suhtautuu Elinaan kuitenkin oudon vihamielisesti. Päänvaivaa tuottaa myös komea koulutoimenjohtaja, joka suhtautuu Elinaan suojelevasti sekä saaressa asuva oman tiensä kulkija ja erakkona viihtyvä Puukko-Tuomas.

Kaikki Enni Mustosen kirjat ovat olleet ihania, mutta Tunteiden lukukausi kuuluu kyllä Mustosen top kolmoseen. Pidin erityisesti siitä, että Elinassa on aivan uudenlaista särmää verrattuna hänen muihin päähenkilöhin. Ehkä särmän tekee Elinan suhde varattuun työtoveriinsa tai hänen erilaiset valintansa miestern kanssa. Pidin myös todella paljon koulumaailmaan sijoittuvasta (idyllisestä) kuvauksesta.
Kesäkirja parhaimmillaan!

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Stalinin lehmät

Siitä asti, kun luin Puhdistuksen, on Sofi Oksasen Stalinin lehmät ollut lukulistallani (ja ilmeisesti myös jonkun muunkin lukulistalla, koska vasta nyt sain napattua kirjan kirjastosta). Puhdistus käsitteli Viron historiaa mielenkiintoisella tavalla, joten odotukset olivat korkealla tätä kirjaa aloittaessani. Eikä kyllä tarvinnut ollenkaan pettyä, niin hyvin kirja piti otteessaan. Oksasesta on kyllä tullut yksi suosikkikirjailijoistani.

Stalinin lehmät on Oksasen vahvasti feministinen esikoisteos, joka kertoo Annasta, virolaisen äidin tyttärestä. Annan koko lapsuutta on leimannut äidin virolaisuus, jonka äiti haluaa kieltää: kenellekään ei voi edes sanoa, että täti asuu Tallinnassa. Niinpä Anna joutuu elämään kahden erilaisen kulttuurin ristiriidassa. Kirjan keskeiseksi aiheeksi nousee bulimia, jolle Anna pyhittää ruumissuhteensa. Kirja myös purkaa heterokeskeisiä käsityksiä syömishäiriöistä. Kirjassa seurataan Annan elämää pikkutytöstä naiseksi ja kipuilua eri kulttuurien välillä, taistelua syömisen kanssa sekä tietysti pohditaan identiteettiä: kuka minä oikein olen. Lisäksi kirjassa seurataan Annan äidin Katariinan vaiheita 1970-luvun Virossa Neuvostoliiton vallan alla, aikana jolloin Katariina alkaa tapailla suomalaista miestä eli Annan isää. Lisäksi tarinassa sukellettaan Viron menneisyyteen eli 40-50-luvuille Annan isovanhempien nuoruuteen ja aikuisuuteen Neuvostoliitossa. Aikana, jolloin kuka tahansa saattoi joutua tapetuksi tai Siperiaan mistä syystä tahansa.

“Miksi kaikki virolaiset naiset ovat huoria? Onko se niillä geeneissä?”  Lukee Stalinin lehmien takakannessa. Huoruuden pohtimiseen kirjassa keskitytään paljon. Ovatko kaikki todella huoria? Annan äiti yrittää näyttää mahdollisimman suomalaiselta, sillä hameissa ja korkokengissä kulkevia naisia luullaan Suomessa heti virolaishuoriksi eikä Katariina tai Anna todellakaan halua vaikuttaa huoralta. Anna on hädintuskin teini-ikäinen, kun häneltä tullaan ensimmäisen kerran kysymään “paljonko maksaa?” Tallinnan satamassa. Syyksi riittää suomalaistytölle liian kireä paita. Katariina muistelee aikaa, jolloin hänen tuttavansa hankkivat suomalaismiehiä rakastajikseen. Nämä miehet maksoivat seksistä tuomalla naisille Suomesta samppoota, sukkahousuja ja länsimaisia vaatteita.

Kirjassa pidin erityisesti kohdista, joissa kuvattiin virolaisten elämää. Kun Anna ja Katariina saapuvat Suomesta lomalle heillä on kassit täynnä kahvipaketteja sukulaisille sekä virkamiehille ja taksikuskeille paremman palvelun vuoksi. Suomalaiset sukulaiset (kaukaisetkin) ovat asia, joka kehottaa ihmisten statusta muiden silmissä. Heistä yritetään myös hyötyä: sukulaissuhteet voi ihan oikeasti panna poikki, jossa sisarentyttären poikaystävällä ei tuoda tiettyä länsimallista farkkutakkia.
Ajatuksia herättävä kirja, jota voin hyvillä mielin suositella myös muille. Ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista, joita olen lukenut.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Rikoksia ja hiekkakakkuja

Luin Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja lähinnä vain siitä syystä, että kirja on saanut hyvin ristiriitaisia kommentteja. Osa pitää tätä huippuhyvänä ja hauskana kirjana, ja toisten mielestä tämä on pelkkää roskaa ja ajanhukkaa. Odotukset olivat siis aika korkealla tätä aloittaessani.

Rikoksia ja hiekkakakkuja kertoo murhasta, joka ravisuttelee koko hyvämaineisen (ja hyväosaisten) asuinalueen elämää. Kate Klein on jokseenkin kyllästynyt kotiäiti. Hän elää lähiössä, jossa muut asukkaat ovat täydellisiä äitejä, kaikki on aina tiptop ja jotenkin kovin tylsää. Katen mieskään ei ole tarpeeksi kotona eikä muiden äitien kanssa voi jutella joutumatta vertailun kohteeksi. Eipä siis ihme, että naapurissa sattunut murha kiinnostaa Katea, onhan se mielenkiintoisinta mitä alueella on tapahtunut sitten naapurin likakaivon hajoamisen jälkeen. Kate alkaa tutkia juttua ominpäin ja saa avukseen ystävänsä Janien sekä entisen ihastuksensa Evanin. Hyvämaineisena pidetystä alueesta, ja ihmisten taustalta, alkaa Katen tutkimusten jälkeen löytyä yllättäviä piirteitä…

Kirja oli aikamoista höttöä ja höpönlöpöä kannesta kanteen, mutta kuitenkin viihdyttävää. En lähtisi itse suoraan haukkumaan tätä kirjaa, vaikka esimerkiksi Weinerin Hyvä sängyssä on paljon parempi kuin tämä. Suosittelen kaikille, jotka haluavat kevyttä aivot narikkaan -luettavaa.