Sain vihdoin ja viimein ikuisuusprojektini, Kyllikki Villan Tyttö sodassa. Kenttälotan kirjeitä 1941-1944, päätökseen. Syksykin ehti tulla ennen kuin sain tämän “kesäkirjan” luettua. Ei sillä, että kirja olisi ollut kovin vaikeaselkoista tai raskasta luettavaa, mutta kirjeen muotoon kirjoitettu kirja oli kamalan hidasta luettavaa. Ja luettavaa tässä 479 sivuisessa kirjassa riittääkin.
Tyttö sodassa kertoo siis sen kirjoittajan, Kyllikki Villan, tarinan nuorena lottana jatkosodassa. Kyllikki oli 17-vuotias, kun hän lähti jatkosodan alkaessa viestilotaksi. Kaikkien kolmen komennuksensa ajan hän oli tiiviissä kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa. Niistä kirjeistä ja muutamista päiväkirjamerkinöistä kirja koostuu. Tyttö sodassa on paitsi kertomus sodasta ja lotista, myös kuvaus äidin ja tyttären suhteesta.
Kirja oli kyllä varsin mielenkiintoinen kuvaus sodasta ja nuoren naisen elämästä sodan keskellä, kaukana kodista ja vanhemmista, uusien ja uppo-outojen ihmisten keskellä. Muista kirjoista ja elokuvista saamani kuva lotista ja rintamaelämästä poikkeaa aika paljon Villan kirjasta. Ihmisethän elivät rintamalla melko normaalia elämää (jos nyt näin voi sanoa); he esimerkiksi viettivät aikaa yhdessä lentäjien kanssa, kuljeskelivat melko vapaasti metsissä ja rannoilla ja silloin tällöin heillä oli herkkuhetkiä kotoa tuotujen tuliaisten kanssa. Ei siis jälkeäkään fiktiivisten kirjojen osoittamista tarinoista, joissa lottien ei sopinut edes vilkuilla miehiä, työtä oli jatkuvasti eikä missään tapauksessa paisteltu lettuja vaan järsittiin kovaa vanikkaa. Siinä se taas nähdään, että totuus on tarua ihmeellisempää. Hitaasta edistymistä huolimatta kirja oli kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa. Sodasta kun kerrotaan, niin mukana on paljon koskettavia ja järkyttäviä kohtia. Minulle jäi ainakin parhaiten mieleen Kyllikin lottatoverin kohtalo, jonka venäläiset sotilaat tappoivat.
Kirjan luettua oli pakko tehdä rehellinen kysymys: olisiko minusta ollut lotaksi. Ja rehellinen vastaus: ei olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti