maanantai 28. helmikuuta 2011

Sementtipuutarha

Olen jo pitkään tahtonut tutustua Ian McEwanin tuotantoon, jota on kehuttu jo monessa blogissa. McEwaniin tutustuminen tuntui luontevimmalta aloittaa hänen esikoisteoksestaan, Sementtipuutarhasta, joka olen ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1980.

Kirja kertoo neljästä sisaruksesta, ikävuosilta 6-16, jotka vanhempien kuoleman jälkeen elävät isossa talossa yksin niin hyvin kuin taitavat. Vanhin tyttäristä, Julie, yrittää jollakin lailla pitää perhettä kurissa ja hoitaa perheen kuopusta, vasta 6-vuotiasta Tomia, joka pukeutuu tytöksi. Selvää kuitenkin on, että vailla vanhempien valvontaa elävät sisarukset eivät saa oikein elämästä kiinni, kun vasta saatu vapaus aiheuttaa paljon hämmennystä. Jackin murrosikä aiheuttaa sen, että perheessä roolit menevät väärinpäin.

Olipa omituinen kirja. Kirja veti mukaansa heti ensi sivulta ja seurasin henkeäni haukkoen Julien, Jackin, Suen ja Tomin edesottamuksia. Erikoisen kirjasta teki se, että vaikka tässä oli esillä niin paljon yököttäviä asioita (insesti ja äidin hautaaminen inhottavalla tavalla) ei olisi tullut mieleenkään alkaa kauhistella tapahtumia, vaan niitä seurasi jopa melkein ulkopuolisena ja ikään kuin asiaan kuuluvana. Se oli aika pelottava tunne. Tietysti kirja jätti mieleen paljon askarruttavia kysymyksiä, päällimmäisenä tietysti miksi sisarukset jäivät oman onnensa nojaan vanhempien kuoltua, miksi kukaan ei heitä auttanut tai mikseivät he hoitaneet asioita fiksummin, hakeneet jostain apua? Oliko tässä nyt muistutus siitä, kuinka tärkeää on yhteisöllisyys? Todennäköisesti, sillä vaikkei ihan tässä mittakaavassa tragedioita tapahtuisi niin pienemmissä mittakaavoissa kylläkin. Olipas vähän tätimäinen lopetus, mutta pakko vielä kehua, että kirja oli järkyttävästä aiheesta huolimatta hieno ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Tulevaisuudessa haluan lukea lisääkin McEwania, sillä lukulistalla on Sovitus ja Rannalla.

Psst. Blogiini on ilmestynyt viime päivinä uusia lukijoita. Sydämellisesti tervetuloa teille kaikille!

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Puhdas valkoinen & Korkealle ja kovaa


Verestin viikonloppuna nuoruusmuistoja ja luin Terhi Rannelan nuortenkirjat Puhdas valkoinen ja Korkealle ja kovaa. Kummassakin kirjassa päähenkilönä on 14-vuotias Reija Romanoff, jonka hartain toive on ryhtyä isona toimittajaksi. Korkealle ja kovaa -kirjassa Reijan lisäksi nostetaan esille Emilia, Reijan kaveri ja intohimoinen lentopalloilija. Rannela ei todellakaan aliarvioi tai väheksy nuorta lukijaansa, vaan kummassakin kirjassa käsitellään isoja aiheita: ekassa osassa käsitellään rasismia, kun Reija on tetissä sanomalehdessä ja joutuu tekemään jutun rasismista, ja toisessa osassa mennään vieläkin syvemmälle, kun puhutaan feminismistä ja journalismin seksismistä. Emilian kautta puhutaan perheongelmista ja käsitellään sitä, voiko urheilusta tulla pakkomielle. Välillä mietin, että ihanko oikeasti kahdeksasluokkalaiset miettivät feminismiä, mutta mistä sitä tietää, mitä näiden nykynuorten päässä liikkuu:)

 Päähenkilöksi Reija on oikein ihanteellinen: hän ei ole liian lihava eikä liian laiha, monta kertaa korostetaan että Reija on paksumpi kuin tikku ja ylpeä siitä. Reija on sievä, muttei liian kaunis, hyvä koulussa, muttei liian hikari. Reijalla on mukava keskiluokkalainen perhe, joka tukee häntä (erityisesti äitisuhde nousee esille kuten muissakin Rannelan kirjoissa) ja toimittajaksi opiskeleva isosisko, jonka kanssa voi riidellä sisarellisesti. Reijalla on kaksi bestistä, Anni ja Emilia, sekä poikaystävä Tuukka. Reijan suuri unelma on tulla toimittajaksi ja intohimoaan kirjoittamista hän toteuttaa kummassakin osassa sanomalehtiavustajana. Reija ei ole mikään ylimaallisen täydellinen, toisin kuin vaikkapa Tuija Lehtisen sankaritar Laura, vaan tavallisuudessaan hyvä esikuva nuorille tytöille.

Kirjoissa ihailin ennen kaikkea kirjailijan asiantuntemusta. Puhdas valkoinen -kirjassa, joka muuten on Rannelan esikoisteos, hän kertoo uskottavasti lehden tekemisestä, kun taas toisessa osassa kirjailija kuvaa asiantuntevasti lentopallomaailmaa. Teinitytön mielenliikkeetkin Rannela tuntee hyvin, ja ainakin minun silmiini Reija ja hänen ystävänsä ovat enimmäkseen uskottavia, ainoastaan feminismijuttujen kohdalla kohottelin hieman kulmiani. Välillä Reijasta löytyi aikamoisia draamakuningattaren elkeitä, joille hymähtelin hieman, mutta kovalevyä kelattuani muistelin, että poikakriisit aiheuttivat itse kullekin samanlaista draamaa. Semmoista se on teinitytön elämä *hymyilee vinosti*. Koska kyseessä on nykynuortenkirja, Rannela käsittelee myös seksiasioita. Merkillepantava on se, että tällä kertaa tyttö ei ole se, joka pelkää ja pihtaa, vaan poika.

Jos nyt vielä haluaa suitsuttaa kirjaa, niin kielestä voi antaa kehuja. Rannelan kieli on raikasta, hän käyttää mm. pariskunnasta nimitystä duo, tytöistä sanaa mimmi ja nelistää-verbiä. Yleensä nuortenkirjoissa käytetään jotenkin pakollisesti slangia tai muuta puhekieltä, joka kyllä sopii kirjoihin ehkä paremmin kuin tavallinen kirjakieli, mutta tämänkaltainen kielenkäyttö erottaa kirjan paremmin massasta, ja ainakin minun mielenkiintoni pysyi vireämpänä.

Pitkään odotin, että Rannela olisi kirjoittanut vielä yhden Reija-kirjan, jonka yhtenä päähenkilönä olisi ollut tyttötrion kolmas jäsen, Anni. Kirjaa ei kuitenkaan kuulunut, mutta Rannela teki muita hyviä kirjoja. Hän on ehdottomasti lunastanut paikkansa kotimaisen nykynuortenkirjallisuuden, etenkin tyttökirjojen, eliitissä.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Kuuleeko kukaan?

Nyt on havaittavissa pientä turnausväsymystä Chick lit -lukupiirin kirjojen kohdalla. Tykkää lukea näitä kirjoja, mutta ajatus, että tietty kirja pitää lukea tiettyyn päivään mennessä ei oikein houkuta. Olen enemmän fiilislukija, joka lukee sitä mitä milloinkin sattuu huvittamaan, eikä aikataulut siitä syystä oikein houkuta. Yleensä näiden lukupiirikirjojen kohdalla käy vielä niin, että illalla sänkyyn kaatuessaan muistaa  "ai niin, pitipäs lukea vielä päivän lukupiiriannos" ja sitten silmät ristissä yrittää kahlata muutaman sivun. Aikatauluongelmien vuoksi en ole, harmi vaan, päässyt lukupiirin tapaamisiin enää aikoihin, mutta helmikuun kirjan, Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? halusin ehdottomasti lukea, kirja kun on lojunut mun hyllyssä iät ja ajat.

Tykkään Keyesin tuotannosta eniten sieltä vanhemmasta päästä, ja aiemmin Walshin perheestä kertovat kirjat ovat olleet hyviä. Kuuleeko kukaan? -kirjan päähenkilö on Walshin sisarusparven toiseksi nuorin tyttö, Anna. Tämän jälkeen ilman omaa kirjaa onkin enää kuopus Helen. Anna on palannut pahoin loukkaantuneena vanhempiensa luokse Dubliniin, mutta hänen ainoa ajatuksensa on palata takaisin New Yorkiin, jossa ovat Annan työ, ystävät sekä hänen miehensä Aidan, joka tosin on tehnyt ikävän katoamistempun. Lisäksi Aidanin elämästä paljastuu järisyttävä yllätys. Tästä käynnistyy Annan elämässä tapahtumasarja, jonka jälkeen kaikki muuttuu.

Kirja ei ollut juonellisesti mikään mestariteos, sillä se ei jotenkin pitänyt ottessaan. Kirjassa on vajaa 500 sivua ja puolivälissä tuntui siltä, että kaikki on nähty eikä lukeminen enää jaksanut kiinnostaa. Aika pliisu siis verrattuna Keyesin muihin kirjoihin. Tässäkin kirjassa parasta oli Walshin irlantilainen perhe, joka kuvataan koomisen rahvaanomaisena. Annan pikkusisar Helen on perustanut etsivätoimiston, mutta hänen salapoliisihommiaan kuvataan aika niukasti. Harmi sinänsä, sillä ne olivat mielenkiintoisimpia tapahtumia tässä kirjassa. Kerronnassa ihan suunnattomasti ärsytti se, että sinne tänne oli ripoteltu Annan ja perheen välisiä sähköpostiviestejä, jotka eivät oikein hyvin sopineet tarinaan. Ei kai kaikesta tarvitse vääntää Gossip Girl -mukaelmia?

Ei siis Keyesiä parhaimmasta päästä. Paljon suositeltavampia kirjoja ovat Sushia vasta-alkajille ja Walsihin perheen esikoisesta kertova Naura, Claire, Naura.  

tiistai 22. helmikuuta 2011

Syyslaulu

Pirjo Rissasen Syyslaulu on mielestäni paras kirja, jonka hän on kirjoittanut. Ennen kaikkea tykkään siitä, että Rissanen kertoo tässä päähenkilön elämänkaaren nuoresta opiskelijatytöstä vanhaksi naiseksi. On jotenkin kiinnostavaa lukea näitä kertomuksia, jotka kuvaavat naisen koko elämää. Toinen syy, miksi kirja on mielestäni niin hyvä, on aihe. Kaikki muut Rissasen kirjat käsittelevät enimmäkseen äidin ja tyttären välistä suhdetta eikä siitä pääse eroon tässäkään kirjassa, mutta pääpaino on miehen ja naisen välisessä suhteessa.

Kirjan tapahtumat alkavat 60-luvun alusta. Viola Aro on vähän päälle parikymppinen suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelija, kun hän kohtaa Toukon, tulevan kirjailijan, johon hän rakastuu. Violan ja Toukon rakkauden alku on ruma, sillä Violan sisar Linnea löysi miehen ensin. Tämä raastaakin sisarten välejä koko ajan. Viola ja Touko päätyvät kuitenkin naimisiin, muuttavat kauas pois Helsingistä ja saavat lapsia. Touko keskittyy hyvässä nosteessa olevaan kirjailijanuraansa, Violalalle jää arjen pyörittäminen, lasten pyllyjen peseminen ja sähkölaskusta huolehtiminen. Mitä enemmän Touko saa mainetta ja kunniaa kirjailijana, sitä kauemmaksi he Violan kanssa toisistaan ajautuvat. Touko haluaa ihailua, hänelle ei riitä se tavallinen arki tai Violan ja lasten rakkaus. Vuodet kuluvat, Violan ja Toukon avioliitto menee välillä ylä- välillä alamäkeä. Touko kääntyy enemmän narsistiseksi, Viola taas alkaa kapinoida ja miettiä, millaista elämä olisi, jos saisi elää niin kuin itse haluaa, piittaamatta Suuresta Taiteilijasta. Toukon kanssa kun joutuu pohtimaan ja pelkäämään sitä, saako oman perheen kokemuksia ja tapahtumia käyttää materiaalina kirjoissa.

Kirjan heikkous oli siinä, että tapahtumia kuvattiin vain Violan kautta. Se selittyy tietysti sillä, että Viola on koko kirjan keskushenkilö ja häneen tarinaansa tässä kerrotaan, mutta olisi ollut mukava tietää Toukon näkökulma ja motiivit joihinkin asioihin, esimerkiksi perheen käyttämiseen kirjallisena materiaalina. Kyllähän Toukon näkökulmaa välillä sivuttiin ja lopussa mukaan tulee myös Violan nuorin tytär, jonka kanssa suhde on ollut hankala, mutta nuo jäävät aika pinnallisiksi. Toinen silmiin pistävä seikka on se, ettei kirjassa näy minkäänlaista ajankuvaa, vaikka tapahtumat sijoittuvat varmaan viidelle vuosikymmenelle. Olisi ollut hauska lukea eri aikojen tapahtumista, sillä nyt jäi tunne, että kaikki olisi voinut tapahtua 90-luvulla. 

Ison plussan Rissanen ansaitsee tämänkin kirjan kohdalla siitä, miten hän kuvaa henkilöitä ja punoo juonta. Henkilöt ovat kiinnostavia ja helposti samastuttavia (etenkin Viola) ja tarina kulkee eteen päin vaivattomasti. Juonen sisään on myös heitelty taidokkaita koukkuja, jotka pakottavat lukemaan vielä yhden luvun lisää.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Puuma

Luin Marja Björkin esikoisteoksen Posliini heti sen ilmestyttyä ennen blogia. Ihastuin silloin Björkin suorasukaiseen, jopa ronskiin tyyliin, joten Björkin uusin kirja Puuma meni ilmestyttyään suoraan mun lukulistalle. Puuma-nimitys on kokenut mun silmissä inflaation, inhoan kun sitä tungetaan joka paikkaan, joten tuskin olisin tähän kirjaan edes tarttunut ellen osannut odottaa tältä jotain erityistä.

Kuten kirjan nimikin jo kertoo, tässä on asetelmana vanhempi nainen ja nuorempi mies. Nimi on kyllä vähän harhaanjohtava, koska tässä ei juurikaan käsitelty suurta ikäeroa, vaan naisen seksuaalista turhautumista ja siitä johtuvia syrjähyppyjä. Sänkykumppanin iällä ei kyllä mun nähdekseni ollut mitään merkitystä, tilalla voisi olla kuka tahansa kykenevä mies. Malla on keski-ikäinen Tena-Leidi, joka on menestyvä ja kaiketi ihan onnellinen lapsettomassa avioliitossaan, jossa tosin ei ole seksiä. Ja sitä Malla hakee muualta. Pelkkää Mallan seksiseikkailua tämä kirja ei ollut, vaan välillä palattiin Mallan lapsuuteen, mukaviin leikkeihin naapurin mustalaistyttö-Orvokin kanssa. Tosin lapsuudesta on löytyvinään motiivi Mallan käytökselle.

Mä en jotenkin osannut oikein samaistua Mallaan, varmaan juuri siksi, että minua eivät kuumat aallot öisin valvota. Ei tässä kirjassa oikein kukaan muukaan henkilö kiinnostanut tai tuntunut läheiseltä. Mallan paras ystävätär Riitta oli ehkä mieleenpainuvin, hän aiheutti minussa ensin huvittuneisuutta ja sitten surua. Riitta on uskovainen nainen, joka on menossa pahimman luokan narsistin kanssa. Tätä Riitta ei tajua, vaan komentaa Malla-kaasoaan kuin mikäkin bridezilla (taas tämmöinen inhottava trendisana). Vaikka henkilöt tai aihekaan eivät suuremmin kolahda, kirjassa vaan joku pakottaa lukemaan enemmän ja enemmän. Björkillä on taito tuoda henkilöt ja tapahtumat lähelle lukijaa, aluksi vähän vierastin tätä ja meinasin jo lopettaa lukemisen kesken, kun sain vähän turhan paljon tietoa Mallan alapään tuoksusta.

Kirja oli kyllä hyvä ja voin suositella sitä luettavaksi. Enemmän kuitenkin tykkäsin Posliinista, mutta kyllä Puumaankin kannattaa tutustua. Björkin kunniaksi on vielä luettava sekin, että hän ei tässä kirjassa sorru samaan kuin monissa muissa pettämiskirjoissa tehdään, että loppu olisi täynnä itsesäälistä valitusta, mikä voi tosin ei-niin-tyypillisestä loppuratkaisustakin.

Puuma on ollut esillä monissa blogeissa, mutta kannattaa kurkata esim. Hannan ja Jorin  arviot.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Posliinihäät & Sielunsisaret

Niin kuin joku on varmaan jo huomannut, mulla on tapana lukea kirjoja niin, että innostun lukemaan yhdeltä kirjailijalta useamman kirjan putkeen minkä jälkeen mulle tulee sellainen ähky, että en tartu kyseiseen kirjailijaan aikoihin. Vuodenvaihteessa mulla oli Enni Mustos -vaihe ja nyt näyttää uhkaavasti siltä, että mulla alkaa Pirjo Rissanen -kausi. Lukulomallani käytin aikaa lukemalla Pirjo Rissasen Posliinihäät ja sen jatko-osan Sielunsisaret. Kumpainenkin kirja toistelee Rissasen tuttuja teemoja eli naiseutta ja ihmissuhteita, etenkin parisuhdetta sekä äidin ja tyttären välistä suhdetta.

Päähenkilönä näissä kirjoissa on Aina Mikonmäki, päälle viisikymppinen hyvinsäilynyt ekonomi. Ekassa osassa Aina valmistautuu miehensä Sakarin kanssa viettämään 20-vuotishääpäivää, mutta ennen odotettua päivää pukkaa kriisiä ilmoille.  Sakarin tyttäret järjestävät Ainalle huolia eivätkä välit Ainan biologisen tyttären Emilian kanssa ole kovin kaksiset. Lisäksi Ainalle tuottaa huolta hänen sairas appensa Niilo ja perheen kuopus, Leo, joka ajelehtii päämäärättömästi ympäriinsä. Muutaman kesäisen viikon aikana tapahtumat kärjistyvät siihen pisteeseen, että Aina pakenee Helsinkiin shoppailemaan ja setvimään välejään isosiskonsa Kaisun kanssa.

Toisessa osassa, Sielunsisarissa, Ainan ja Sakarin ongelmat ovat kärjistyneet siihen pisteeseen, että ero on ainoa mahdollisuus. Tämä kirja on tapahtumaköyhempi kuin eka osa, sillä tapahtumat keskittyvät enimmäkseen Ainan ja Emilian suhteen käsittelyn ympärille. Naiset matkustavat yhdessä Granadaan selvittämään välejään, ja siellä Aina myös tekee tilit selväksi menneisyytensä kanssa. Tässä kirjassa äänen saa välillä myös Emilia, mutta kirjan kiinnostavin henkilö on Tuulikki, Ainan ystävätär, jonka luokse Aina pakenee eron jälkeen. Tuulikki on itsekin eronnut, hän puhkuu miesvihaa, naisenergiaa ja sielunsisaruutta ja näitä kaikkia Tuulikki yrittää myös tartuttaa Ainaan.

Vaikka mä en näiden Rissasen kirjojen suhteen ole kohderyhmään, tykkään lukea näitä tosi paljon. Kirjat on viihdettä ilman sellaisia älyttömiä hömppäaineksia. Erityisen ihanaa näissä on se, että vaikka kirjat ovat tiiliskuvaluokkaa, tarina rullaa eteenpäin jouhevasti ilman turhaa paikoillaan takkuamista.

PS.  Hyvää ystävänpäivää kaikille kirjojen ystäville!

tiistai 8. helmikuuta 2011

Maata meren alla

Jippii, Aakkoshaaste on vihdoinkin korkattu onnistuneesti! Haasteen sai kunnian aloittaa Riikka Ala-Harjan Maata meren alla, joka on lojunut kirjahyllyssäni jo ihan kunnioitettavan pitkään. Kirja on jostain tarttunut matkaani eikä mulla oikeastaan ollut muuta intressiä lukea sitä, kuin että voin hyvällä omalla tunnolla vapauttaa kirjan jatkamaan matkaansa. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehyn leffan, joka oli... Parempi etten sano yhtään mitään. Ymmärrettävästä syystä kirja ei siis oikein kiinnostanut minua.

Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen sinkkunainen, Ida, joka on vähän säälittävä tapaus. Työtön ompelija, joka ei oikein osaa eikä tiedä mihin sitä elämässään tarttuisi. Erikoista Idassa on se, että hänet on aikanaan adoptoitu Suomeen. Idan äiti on topakka nainen, uskovainen metallipajatyöntekijä ja kova ay-aktivististi. Kati tarjoaa tyttärelleen mahdollisuutta muuttaa Berliiniin, missä Katilla on tuttavia, mutta Ida epäröi. Hän on juuri aloittanut uuden harrastuksen, sukelluksen, josta on kehittynyt Idalle oikein intohimo. Ida ei millään viitsisi jättää tätä kaikkea, vaikka toisaalta sukellus Berliiniin voisi antaa tilaisuuden aloittaa uuden elämän.

Ei tämä nyt ihan niin kökkö kirja ollut kuin alun perin pelkäsin. Ala-Harjan kirjoitustyyli on tosi letkeä, hän ei lainkaan kirjoita kieli keskellä suuta. Kerrontaa siivittävät Idan, usein ironiset, pohdinnat taustastaan.
Audi ja omistajan ottotytär tarkastettiin tullissa. Heillähän ei ollut kuin musta värinsä. Auton mustuutta kunnioitetan enemmän kuin ihmisen mustuutta saati jos auto on hautajaisauto, silloin vasta kumarretaan ja siirretään hatut kouraan. (s. 101)
Kirjan kiinnostavin henkilö oli kuitenkin Kati. Kati on ronski ay-nainen, feministi ja sosialisti, jotenkin tosi riemastuttava hahmo, joka yrittää potkia adoptiolapsiaan (Idalla on Venäjältä adoptoitu veli) elämässä eteen päin. Kati pelastikin kirjassa tosi paljon, ilman hänen hahmoaan (olkoonkin että se jää vain sivuhenkilöksi) kirjasta ei olisi saanut oikein mitään irti.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Sitten saavuin Moskovaan

Mulle iski äkillinen ja yllättävä loma, kun tällä viikolla täytyy raahautua vaan kahtena päivänä yliopistolle. Ajattelin sitten ristiä tämän tulevan loman lukulomaksi, jonka pyhitän vain ja ainoastaan kirjojen lukemiselle. Kohta alkaa viimeinen harjoitusrumba, joten ounastelen, ettei kirjallisuudelle jää sitten niin kauheasti aikaa ja kun ulkona on ihan liian paljon pakkasta (nyt -15 astetta), voin hyvillä mielin lusmuta sisällä lukemassa.

Yritän nyt muuten vetää tiukkaa linjaa, etten käy enää kirjastosta lainailemassa kaiken maailman opuksia, joita haudon hyllyssä kolme kuukautta ja palautan ne sitten lukemattomana, vaan keskityn enemmän oman kirjahyllyni lukuisiin (lukemattomiin) kirjoihini. Tai sitten jos on pakko käydä kirjastossa, niin saan lainata sieltä vain sellaisia kirjoja, joita olen himoinnut tosi kauan, tai mielellään vielä sellaisia pikalainakirjoja, joilla on vain viikko laina-aikaa, etten voi kasata kirjoja kotiini. Pikalainahyllystä löysin muuten oheisen Anna-Lena Laurénin kirjan Sitten saavuin Moskovaan, jonka kannoin melkein riemusaatossa kotiini, kun muistan kuulleeni tästä paljon kehuja. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä.

Kirjoittaja, siis Laurén itse, on toimittaja, joka on työskennellyt Moskovassa kirjeenvaihtajana. Laurén on julkaissut aiemmin kaksi kirjaa Venäjään ja venäläisiin liittyen, joten ajattelin että tämä tuoreinkin olisi samanlainen, varsinkin kun takakansi vielä hehkutti, että "lukija saa tietää paljon venäläisyydestä". Hohhoh. Tässä toistellaan vaan samaa vanhaa tarinaa siitä, miten venäläisnainen kaatuessaan vain kohentaa ripsiväriään ja jatkaa matkaa tai miten venäläismies tuo naiselleen sitä kalliimman lahjan, mitä enemmän tästä pitää. Enimmäkseen Laurén kuitenkin kirjoittaa itsestään ja omista kokemuksistaan, siitä millaista on olla sinkkunainen ja tapailla miehiä ja pahus, kun ei sitä oikeaa meinaa löytyä millään. Ihan hyvä ja taidokkaasti kirjoitettu tarina tämä oli, mutta minuun ei valitettavasti vedonnut, kun en ihan tällaista odottanut. Eli pettymys oli, ei voi mitään.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Veljen vaimo

Olen joskus vilkuillut Henna Helmi Heinosen blogia Minusta tulee kirjailija, jossa hän kertoo esikoiskirjansa Veljen vaimon synnystä ja vaiheistaan kirjailijaksi. Laitoin jo silloin kirjan nimen mieleeni, koska kaikki uudet viihdekirjat kiinnostavat minua kovasti. Tosi kivaa oli, kun kustantaja Arktinen Banaani tarjosi kirjaa arvosteltavaksi blogeihin, kiitos kaunis siitä.

Heti kirjan aluksi kirjailija marssittaa esiin koko joukon ihmisiä, joilla näyttäisi olevan yhteistä se, että he ovat jollain lailla sukulaisia. Alkufiilikseni ovat lähinnä kauhistuneet: voiko tällaisesta väkimäärästä kehitellä mitään järjellistä tarinaa? Kyllä voi. Tarina on yhtenäinen, henkilöt istuvat siihen hyvin eikä kukaan jää irralliseksi tai ulkopuoliseksi. Veljen vaimon päähenkilöitä ovat perheen kantaäiti Tuulikki (Tuikku), pojat Antti, Santtu ja Kristian sekä Santun tyttöystävä Heidi ja Kristianin uunituore vaimo Marja. Tuikku kärsii yksinäisyydestä, sillä hänen miehensä on kuollut eikä Tuikku oikein osaa enää tarttua mihinkään. Santtu ja Heidi taas ovat rakentamassa yhteistä kotiaan, tosin Heidi vähän empii onko tämä oikea ratkaisu. Veljeksistä vanhin, Antti, on sellainen, kuten esikoisen kuuluukin olla: tunnollinen ja kunnollinen taksikuski, joka ihme ja kumma on vielä vapaana. Kristian taas on kuopuksella ominaiseen tyyliin vähän vapaa taivaanrannan maalari, joka matkustelee ja viettää enimmäkseen aikaa baarissa, mutta toki välillä täytyy töitäkin tehdä. Kirjan tapahtumat alkavat, kun Kristian tuo perheeseen uuden jäsenen, Marjan, jonka kanssa he ovat kaikkien yllätykseksi paukauttaneet naimisiin. Marjan on vähän päälle kolmekymppinen arkkitehtiopiskelija, jota elämä on kohdellut kovalla kädellä: Marjan isä on kuollut ja äiti asuu ulkomailla. Kristianin perheestä Marja löytää sen kodin, joka häneltä on puuttunut. Marjan tulo kuvioihin aiheuttaa sen, että jokainen joutuu tarkastelemaan menneisyyttään ja kipupisteitään.

Tämän kirjan ehdottomasti parasta antia olivat kirjan henkilöt. He olivat inhimillisiä, aitoja ja helposti lähestyttäviä. Kirjassa ei ollut ketään sellaista henkilöä, joka olisi ärsyttänyt kovasti. Eniten pidin Marjasta, tunnistin hänessä jotain samaa kuin itsessäni. Mietin koko ajan, miksi Marja suostui pika-avioliittoon Kristianin kaltaisen miehen kanssa ja mikä sai hänet tukeutumaan samalla tavalla hänen perheeseensä, mutta vastaus selvisi kyllä kirjan mittaan. Toinen aivan ihana henkilö oli Antti, hänestä ei voinut olla pitämättä. Sellainen vakava ja tasainen, josta ainakin minä olin löytävinäni jotain surumielistä. Olisipa hauska päästä kurkistamaan hänen päänsä sisään. Ehkä vähiten kiinnostava henkilö oli Tuikku, tosin luulen sen johtuvan siitä, että Tuikku oli niin eri ikäluokkaa ja eri elämäntilanteessa kuin minä, etten kauheasti löytänyt yhtäläisyyksiä hänestä.

Pidin tätä kirjaa aluksi viihdekirjana (netissä on jo vähän keskusteltukin siitä mikä on viihdekirja), mutta pidemmälle luin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että en tätä ihan hömpän kategoriaan laskisi. Vaikka aihe, ihmissuhteet, ovat tässä pääosassa, kerronnassa, jossa oli muuten tosi vähän dialogia, oli jotain että laskisin tämän nykykirjallisuuden joukkoon. Mutta älkää pliis pyytäkö tästä tarkempaa selvitystä, en osaa määritellä sitä tarkemmin. Mulle tuli lukiessa jotenkin tosi vahvasti mieleen (positiivisessa hengessä) Annamari Marttisen esikoisteos Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. En keksi kyllä muuta yhtäläisyyttä kuin sen, että henkilöt ovat samanikäisiä ja kerronnassa on tosi vähän dialogia.

Kirja oli tosi helppolukuinen ja nopeaa luettavaa, joten voin suositella tätä muillekin. Ainesta tässä oli niin paljon, että toivottavasti Heinonen jatkaa vielä samalla tiellä ja kirjoittaa lisää kirjoja. Kannesta pitää sanoa vielä sen verran, että se on musta erikoisen ihana. Ei ehkä kaikkein kuvaavin sisällön kannalta, mutta jos näkisin sen kirjaston hyllyssä, ottaisin ihan varmasti lähempään käsittelyyn. Se on jotenkin niin kesäinen ja iloinen.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Seitsemäs huone

Pitäähän Enni Mustosellakin olla yksi romaani, jossa on yksi perinteisimpiä hömppäviihteen asetelmia: hoitsu ja lekuri. Tämä tarina ei kuitenkaan sijoitu perinteiseen sairaalamaailmaan vaan tapahtumapaikkana on ihan tavallinen yksityisasunto, jonne sairaalan johtava kirurgi Mauri Heiskanen palkkaa sirkeän sairaanhoitajattaren Anna Tähtelän hoitamaan leikkauksesta toipuvaa vanhaa rouvaa. Potilas ei kuitenkaan ole mikä tahansa potilas vaan Madame Stella, maankuulu astrologi ja selvännäkijä. Anna viihtyy Villa Stellassa oikein hyvin, sillä Stella on mukava ja herttainen potilas, keittiön puolella häärää ja jöötä pitää Helvi ja talosta huolehtii Helvin poika Pertti, joka salaperäisyydessään myös kiinnostaa Annaa. Talossa on kuitenkin jotain vallan merkillistä, sillä kaikki tehdään sen mukaan mitä Stella sattuu tähdistä näkemään. Ja Stellahan näkee yhtä ja toista, myös Annalle.

Tässä kirjassa tuotiin voimakkaasti esille astrologia-aihetta, joka ei kiinnosta minua pätkääkään, joten ei mikään ihme ettei Seitsemäs huone ole kärkipäässä, kun puhun Mustosen parhaimmista kirjoista. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1994, joten voi olla että astrologia on silloin ollut tosi kuuma puheenaihe, mutta ihan rehellisesti ihmettelen, miksi tähtikarttoja on pitänyt tunkea tähän kirjaan, kun se olisi toiminut hyvin ilman "Stella seisoi nurkassa ja katseli minuun murheellisin silmin" -juttujakin.

Toisen taivaan alla

Virpi Hämeen-Anttilan uusin eli Toisen taivaan alla on ollut mulla kesken jo ihan luvattoman pitkään. Nappasin sen sitten mukaani junamatkalle, että lukisin kirjan loppuun. Ei tämä kyllä hitautensa vuoksi mikään kovin hyvä matkakirja ollut, koska ihan väkisinkin alkoi nukuttua tätä lukiessa.

Kirjan juoni on ihan kiinnostava: on Olivia, joka asuu Lontoossa ja on töissä antikvariaatissa. Olivian äiti oli tahitilainen ja Oliviakin on aikanaan saanut kärsiä rotusyrjinnästä. Olivia yrittää unohtaa kokemansa, mutta se nousee aina vaan esille esim. Olivian miesystävän kautta. Olivian poika Matthew on toista maata, sillä hän on kiinnostunut ja ylpeä erilaisista juuristaan. Matthew matkustaa Suomeen selvittämään isänsä suomalaista taustaa ja tutustuu siellä suomalaiseen opiskelijaan, Miia Janssoniin (Miia vilahti jo Hämeen-Anttilan edellisessä kirjassa Päivänseisaus). Miia, jolla on takanaan rankkoja kokemuksia, kiinnostuu Matthewin taustasta ja yhdessä he keskustelevat paljon kulttuurien erilaisuudesta. Ja pisteenä i:n päälle Miia työskentelee vielä elokuvaprojektissa, joka käsittelee suomalaisen pojan ja muslimitytön kiellettyä rakkautta, joten kulttuurinvälisyyksistä puhutaan paljon.

Kirjan lukemisen jälkeen tunsin itseni petetyksi: tässä ei tapahtunut oikein mitään, aina vaan jahkattiin niitä erilaisuuden ja toiseuden kokemuksia kaikkien mahdollisten henkilöiden näkökulmasta. Muutenkin tässä kirjassa oli ihan liikaa henkilöitä, esim. elokuvatiimistä oli ihan turha tuoda esille kaikki mahdolliset tekijät, koska ei lukija voi muistaa heitä kuitenkaan. Erityisesti mua ärsytti kirjassa hitaus, tapahtumat eivät tuntuneet etenevän mihinkään. Toinen ärsyttävä, tai pikemminkin huvittava seikka, oli Miia. Hämeen-Anttila ei kovin uskottavasti kuvannut tätä opiskelijatyttöä, joka kävi kavereidensa kanssa lounaalla(??!) oikeassa ravintolassa ja kun Miia valitteli rikkinäistä kahvinkeitintä, tuli siskolta ratkaisuehdotus kuin apteekin hyllyltä "pyydä heti äidiltä ja isältä uus". Joopa joo.

Mulle ei tästä kirjasta kovin hyvää fiilistä jäänyt ja voin sanoa, että jos et ole aiemmin Hämeen-Anttilaa lukenut, ei tähän ainakaan ensimmäisenä kannata tarttua.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Lapsuuden suosikit -haaste

Pistäydyin kirjastossa ja hipelöin pitkän aikaa poistohyllyssä olevia lastenkirjoja. Joukossa oli monia sellaisia, joita olen lukenut joskus pienempänä ja tykännyt niistä kovastikin, mutta jotka ovat sittemmin unohtuneet enkä ole niihin sen koomin palannut. Siitä sainkin idean kehitellä Lapsuuden suosikit –haasteen (älkää jooko muistuttako, kuinka monta muuta haastetta mulla on kesken:D).
Tarkoituksena on lukea vuoden loppuun mennessä 10 lapsuuden suosikkikirjaa. Vedän rajan siihen, etten ota tähän mukaan kuvakirjoja tai kirjoja jotka löytyvät nuortenosastolta, mutta kaikki muu käy tähän haasteeseen, helppolukuisista lähtien. Nyt vaan penkomaan kaappeja ja muistin sopukoita: mitäs kaikkea sitä onkaan tullut luettua.

Jos joku halajaa ottaa tämän haasteen itselleen, niin kommenttiboksiin voi laittaa viestiä.

Kuva on täältä