tiistai 29. maaliskuuta 2011

Arvonnan voittajat

Olin melkein unohtaa koko arvonnan, joka piti suorittaa tänään, mutta nyt synttäriarvonnan voittajat ovat vihdoin selvillä.


Ensin arvoin Hosseinin Leijapojan, jonka saa...



... Elsku



Aila Meriluodon Peter-Peter ja Jenny Dahlbergin Sopivasti lihava lähtee...



...Jorille

Onnea voittajille!

Jori ja Elsku, laitetteko osoitteenne mulle mailina susan_kirjasto(at)luukku.com niin saan palkintonne postiin.

Kiitos kaikille osallistuneille ja kaikille uusille lukijoille virtuaalinen tervetulorutistus!

Sininen soittorasia

Viikonloppuna pääsin Lapsuuden suosikit -haasteessani jo osaan 2. Leena Laulajaisen Sininen soittorasia on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, joka kertoo Kultasen Laurasta ja hänen koulutiestään tyttökoulusta ylioppilaaksi.

Sininen soittorasia on sarjan ensimmäinen osa, joka kertoo siitä, kuinka Laura muuttaa tätinsä ja setänsä luo Merenrantakaupunkiin aloittaakseen koulun tyttölyseossa. Merenrantakaupungissa Laura tutustuu monenlaisiin ihmisiin, kuten balettia harrastavaan Tainaan ja kiusattuun mustalaistyttöön Tiikerinliljaan. Tärkein tuttavuus on kuitenkin Pete Panula, villikkopoika, jonka äiti on karannut Saksaan ja mennyt siellä uusiin naimisiin ja jonka hassahtanut isä kulkee mieluummin saarnaamassa ihmisille kuin huolehtii omasta pojastaan. Petestä tulee Lauralle hyvin tärkeä  ja yhteydenpito kaksikon välillä jatkuukin koko sarjan ajan.

Luonteeltaan Laura on kiltti runotyttö, joka mielellään kirjoittelee erilaisia satuja ja tarinoita. Erityisesti kolmesta etunimestään (Laura Norma Eleonoora) Laura kehittelee vaikka minkälaisia seikkailuja, sillä Lauran mielestä hänessä on kolme eri tyttöä kerran on kolme nimeäkin: on rohkea tyttö, taiteellinen tyttö ja sitten on vielä tyttö, joka kokoajan arvostelee muita. Koulukortteerissa on sininen soitorasia, josta tulee Lauralle tärkeä esine. Sen musiikki helpottaa koti-ikävää ja samalla se myös muistuttaa Lauraa hänen kirjallisista kyvyistään ja pyrkimyksestä toteuttaa niitä.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle, ja ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1951. Historiallinen aika näkyy kirjassa hyvin vähän, selkeimmin juuri siinä, että Laura käy tyttölyseota. Muuten kirjassa on vain joitakin viittauksia mm. sotaan, asekätkentään, evakoihin (Laura on kotoisin Metsäpirtistä) ja puhutaanpa kirjassa Mannerheimin hautajaisistakin. Edes henkilöiden nimet (Laura, Taina, Riikka, Heidi) eivät paljasta, että kirjassa eletään 50-lukua. Toisaalta ymmärrän hyvin sen, ettei kirjassa korosteta historiallisia faktoja, sillä kirja on kuitenkin suunnattu pienelle lukijalle, joka ei välttämättä jaksa kiinnostua tai edes ymmärrä kaikkia historiallisia faktoja.

Muistan pitäneeni kirjasta lapsena paljon eikä se mielipide ole aikuisenakaan muuttunut miksikään. Jos kuvailisin kirjaa yhdellä sarjalla, se olisi herttainen. Kirjassa ei tapahdu mitään pahoja asioita, on vain huolettomia leikkejä ja kujeita. Lisäksi Leena Laulajainen on mielestäni hyvin onnistunut tavoittamaan vanhoille tyttökirjoille tyypillisen ilmapiirin.

Sarjan muut osat ovat nimeltään Lumilinnut ja Keltainen sateenvarjo, mutta muistelisin, että lapsena en oikein näistä osista välittänyt, joten en niitä nytkään jaksanut lukea.

PS. Pahoittelen surkeaa kuvaa, halusin kuitenkin laittaa sen siihen, koska minusta kansi on ihana.

************Lapsuuden suosikit -haaste************

3+/5

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Nenäpäivä

Olen jo viikon pähkäillyt, mitä ihmettä sanoisin uusimmasta Finlandia-voittajasta, Mikko Rimmisen Nenäpäivästä. Kirja on ollut esillä jo niin monissa arvosteluissa ja blogeissa, etten keksi tähän enää mitään lisättävää, varsinkaan kun en edes erityisemmin pitänyt koko kirjasta. (Yllätys yllätys). Mulla ei ole mitään erityistä pakkoa lukea Finlandiavoittajan kirjaa, vaan luen sen jos sattuu kiinnostamaan (yleensä ei kiinnosta). Nenäpäivässä oli mun mielestä kuitenkin kiinnostava juoni, ja koska tämä ei ole saanut missään mitenkään ylettömän positiivista arviota, oli ihan pakko saada tietää, onko kirja niin huono kuin arvostelut antavat ymmärtää.

Juonta on varmaan aika turha alkaa selostamaan, mutta tässä nyt jotain: Irma on kai vähän yksinäinen nainen, joka seurankaipuussaan haksahtaa rimputtelemaan ihmisten ovikelloja sekä naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla. Tämä oli juuri se kohta juonessa, joka sai minut tarttumaan kirjaan. Todella herkullinen aihe siis. Irma selittää asunnon omistajille olevansa taloustutkimuksesta ja tekevänsä tutkimusta, mutta jokin esityksessä ei liene kovin vakuuttavaa, sillä pian poliisi on Irman perässä.

En odottanut tältä kirjalta mitään kummoista, ja katso: kun ei odota mitään, voi vain yllättyä positiivisesti. Ei tämä mikään mun lempikirja ole, mutta ei myöskään niin surkea kuin odotin. Kirjassa ihastuin heti Rimmisen kieleen, sillä se on lennokasta ja siinä on runsaasti uudissanoja. Ikävä kyllä kirja on jo kirjastossa, joten ette saa maistiaisia tästä hurmaavasta kielestä. Valitettavasti kirjan juoni ei lentänyt ihan samalla lailla kuin kieli, joten siinä on suurin syy siihen, miksi en kirjalle lämmennyt. Vähän turhan paljon junnattiin paikallaan, pohdittiin ja pähkäiltiin.

Kirja on ollut esillä vaikka missä blogeissa, mutta lähiaikoina se on lukenut Erja jonka kanssa olen hyvin samoilla linjoilla.

2/5

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Rexi on homo ja opettajat hullui

Rexi on homo ja opettajat hullui on Aino Kontulan kirjoittama opettajan päiväkirja, aiheellinen päivitys siihen yläkoulujen vittujen, välinpitämättömyyden, häiriköinnin ja kiusaamisen täyttämään arkeen, josta ei Pisa-tutkimuksissa hiiskuta. Kirja on ilmestynyt ekan kerran joskus viitisen vuotta sitten ja lukemani teos on kirjan viides painos, joten näköjään aika monia kiinnostaa, millaista on yläkoulun arki 2000-luvulla. Aloitin kirjaa joskus heti sen ilmestettyä, mutta jätin sen kesken ennen puolta väliä: mielestäni kirja oli tylsä, kun jokainen päivä käsitteli vain sitä samaa: kuinka monta virallista oli jaettu ja kuinka moni oppilas tuli tunnille myöhässä. Viime kesänä bongasin kirjan parilla eurolla divarista ja ajattelin, että kun se valmistuminen kuitenkin kolkuttaa kohta ovella, pitäisi kirja lukea, että tiedänpä sitten mihin soppaan olen lusikkani työntänyt.

Kirjan aluksi mua häiritsi todella paljon se, onko tekijä Aino Kontula nyt ihan oikeasti se sama nimetön minä-kertoja, joka päiväkirjassa esiintyy. Yhteneväisyyksiä löytyy, koska Kontula on itsekin peruskoulunopettaja, joka opettaa biologiaa ja maantietoa, aivan kuten päiväkirjan opettaja. Lisäksi kirja löytyy kirjastoluokituksesta 99.1, eli siis elämäkerrat ja muistelmat -osiosta. Vajavaisella opetuskokemuksella pystyn kuitenkin sanomaan, että ainakin kirjassa kerrotut tilanteet oppitunneilta ovat hyvinkin autenttisia.

Kirja kertoo siis ajanjakson joulukuulta kesäkuulle, jolloin opettaja merkitsee päiväkirjaansa tapahtumia oppitunneilta ja vähän oppituntien ulkopuoleltakin. Pääosassa ovat oppilaat, usein kaaosmaiset oppitunnit ja kollegat, jotka pitivät tarkkaan kiinni siitä, että "minä olen huippuope, josta tykätään ja vaikkei tykätäkään, ei minulla mitään kurinpito-ongelmia ainakaan ole".

Minua hämmästytti alusta asti se, miten vähän tässä kirjassa kuvattiin opettajan ja vanhempien välistä yhteydenpitoa, koska se on mun käsityksen mukaan suuri ja haastava osa opettajan työtä. Vanhemmat näyttäytyivät lähinnä siinä, kun kirjoittivat yleisönosastolle, miten suuri yläkoulu on vaarallinen opettajille ja oppilaille. Mieleen jäi myös opettajakollega, joka suuttui kertojalle, joka oli antanut opettajan lapselle liian huonon biologiannumeron. Mä olen ilmoittanut, että mua saa löydä, jos joskus menen puuttumaan tuolla lailla lasteni opettajan työhön:)

Kun aloitin lukemisen, päätin etten lue kirjaa arvostellen opettajan toimintaa vaan yritän pysyä niin ulkopuolisena kuin mahdollista, mutta aina se ei ihan onnistunut, sillä helppoahan se on täältä kotikatsomosta heristellä sormea "ei ollu yhtään sopivaa huutaa oppilaalle haista paska". Kirjassa viehätti ennen kaikkea Kontulan mustan huumorin värittämä kirjoitustyyli: kaikkein karmeimmistakin tilanteista tuntui löytyvän jotain hauskaa. Muutamissa kohdin aloin jo miettiä, haluanko ihan tosissani kuluttaa 40 vuotta siihen, että kuuntelen pipopäiden valitusta siitä, "miten opettajat inhoaa oppilaita" kun pyytää jotain sellaista vastaamaan, joka ei viittaa. Epäilyt haihtuivat siihen, Kontula alkoi kertoa niistä open päivänsäteistä, jotka tarttuvat innosta töihin, haluavat oppia uutta, tulevat vaihtamaan kuulumisia opettajan kanssa välitunnilla tai tekevät töitä niin innokkaasti, etteivät malttaisi lähteä kotiin. Heitäkin nimittäin on, ja heidän takia kirjasta jäi valoisa kuva.

Suosittelen tätä luettavaksi niille vanhemmille, joiden mielestä on aina opettajan vika, jos oman muksun koulu menee alamäkeä, sekä niille, jotka suunnittelevat opettajankoulutukseen hakeutumista; se voi olla myös tällaista (niin hyvässä kuin pahassa):D

PS. Osallistumisaikaa synttäriarvontaani on 29.3. klo 18 asti, jonka jälkeen arvon voittajat.

4/5

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Anni-sarja

Valittelin viimekertaisessa postauksessani, että onnistun osallistumaan mielenkiintoisiin kirjahaasteisiin, joita en kumminkaan ehdi toteuttaa, mutta jotain sentään on tapahtunut: Lapsuuden suosikit -haaste on nyt avattu. Ensimmäisenä luin Mari Lampisen (oik. Kristina Carlsson) kirjoittamia Anni-kirjoja. Aluksi mun oli tarkoitus lukea vain yksi kirja, mutta innostuinkin lukemaan niitä neljä. Kaiken kaikkiaan sarjassa on ilmestynyt 12 kirjaa ja lukemistani kirjoista Annin uudet ystävät on sarjan 3:s osa, Annin Pariisin kevät 7:s osa, Anni tien päällä 9:s osa ja Annin uusi vuosi on sarjan päätösosa.

Sarjan ekassa osassa Anni viettää alakoulun viimeistä kesälomaa ja jännittää yläkouluun siirtymistä, vikassa osassa Anni on jo 14-vuotias nuori nainen, jonka elämässä tärkeällä sijalla on poikaystävä Joona. Muistan tykänneeni kirjoista tosi paljon joskus 10-11-vuotiaana, koska kirjat olivat niin ihanan arkisia ja kuvasivat tosi hyvin nuoren tytön elämää. Aika paljon tässä pyöritäänkin koti-koulu-kaverit-ympyröissä. Anni on myös aikamoinen hevostyttö, ja varsinkin kaksi ensimäistä osaa käsitteli hevosjuttuja enemmänkin, joten Annissa löytyy nuorille lukijoille varmasti paljon samaistuttavaa. Vaikka kirjat käsittelevät arkisia juttuja, niissä on myös välillä jotain "ekstraa", esimerkiksi Anni tien päällä kertoo Annin ja hänen kaverinsa Suvin telttaretkestä ja Annin Pariisin kevät tietysti Pariisista, minne Anni pääsee tapaamaan kirjekaveriaan.

Annin perhe on aika keskiluokkainen ja perinteinen (molemmat perheen aikuiset ovat opettajia), mutta siinä mielessä erilainen, että se on uusperhe. Annilla on kaksi huomattavasti nuorempaa sisarusta sekä sisarpuolina kaksi isosiskoa ja isoveli. Varsinkin Annin ja hänen nuorempien sisarustensa toilailuista saadaan paljon hauskoja tarinoita. Kirja on myös realistinen, sillä Anni ei kylve rahasta vaan jakaa huonen kahden siskonsa kanssa, ja usein kirjassa myös mainitaan, että Hakalan perheen rahat on vähissä eikä Anni pääse viettämään mitään luksuselämää. Muistan lapsena viehättyneeni näistä tavallisen perheen arkea kuvaavista kirjoista enkä juurikaan lämmennyt esim. Prinsessapäiväkirjoista.

Aikuisen silmin voin todeta, että Anni tehoaa edelleenkin. Erityisesti jaksoin ihastella realistisuutta, herkullisen näköisiä kansia ja lisäksi sitä, että kirjat ovat tosi ohuita, noin satasivuisia, joten pituudesta ei pitäisi tulla kynnyskysymystä, vaikkei olisikaan tottunut lukija. Vaikka kirjan päähenkilö onkin teini-ikäinen, sopivat kirjat ohuutensa vuoksi mielestäni paremmin n. 10-vuotiaille lukijoille. Kirjat ovat myös tosi siistejä, niissä ei kiroilla eikä rällästetä. Mitään kovin vaikeita aiheita näistä ei löydy, Annin uudet ystävät -kirjassa puhutaan kleptomaniasta, mutta muuten näistä ei löydy mitään, mikä voisi kauheasti järkytti lukijaa. Enpä voisi herttaisempaa aloitusta kuvitella haasteelleni.

**********************Lapsuuden suosikit -haaste************************

3½ / 5

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Lukuhaasteissa on mistä valita

Mun pitää näköjään lopettaa vierailut Karoliinan luona Kirjavassa kammarissa, kun sieltä tarttuu mukaan aina kiinnostavia haasteita. Viime viikolla Tiukkojen haasteiden tiistaissa nostettiin esille Suomalaisen keskiluokan arki -haaste, jossa on tarkoituksena lukea tämän vuoden puolella 5 suomalaisen keskiluokan arkea kuvaavaa kirjaa. Jos halajat osallistua haasteeseen, löydät kirjalistan täältä.

Mä olin tietysti heti ottamassa innoissani osaa tähän haasteeseen, koska tähän haasteeseen sopii niin moni kirja, joka mulla on suunnitelmissa lukea: Monika Fagerholmin kirjalla Ihanat naiset rannalla voisin osallistua Aakkoshaateeseeni, saisin loistavan tekosyyn lukea Virpi Hämeen-Anttilaa ja myös suosikkiani Anna-Leena Härköstä voisin ujuttaa mukaan tähän haasteeseen.



Kuva on Karoliinan blogista


Eilen Kirjavaan kammariin oli ilmestynyt toinen yhtä houkutteleva haaste, nimittäin Siskoshaaste, jossa niin ikään on tarkoituksena lukea tämän vuoden aikana 5 siskoja tai siskoutta käsittelevää kirjaa. Houkutteleva haaste tämäkin. Vähän aikaa mietiskelin, viitsinkö osallistua, kun olen muutenkin onnistunut kahmimaan itselleni hirveän läjän haasteita. Toisaalta, viisi kirjaa, eihän se paljon ole. Kirjalistalla oli niin paljon minua kiinnostavia kirjoja, että se ratkaisi osallistumisen. Ja mitäs siitä, vaikkei kaikkia kirjoja ehtisikään lukea, ainakin musta on hauskaa suunnitella, mitä kirjoja lukisin. Siskoshaasteeseen haluan lukea ainakin nämä kirjat:

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt, joka onkin jo mun lukulistalla
Jodi Picoult: Sisareni puolesta, joka sopii hyvin Aakkoshaasteeseen
Jane Austen: Järki ja tunteet TAI Ylpeys ja ennakkoluulo. Saisin ainakin hyvän syyn lukea jommankumman näistä.

Ensi viikolla en taida enää uskaltaa vilkaistakaan Kirjavaa kammaria...=)

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Precious - Harlemilaistytön tarina

Sapphiren kirja Precious - Harlemilaistytön tarina oli ollut to be read -listallani vuoden päivät, joten saavutus olikin melkoinen, kun sain kirjan nyt luettua. Kirja kiinnostaa, koska siitä on tehty leffa, jonka haluaisin nähdä, ja koska kirjat on mun mielestä aina parempia kuin niistä tehdyt leffat, piti tämä lukea ennen leffaa.

Eniten kirjassa kuitenkin kiinnostaa sen juoni. Claireece Precious Jones on harlemilainen teinityttö, joka totta vie ei ole syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä hän on äitinsä pahoinpitelemä ja isän raiskaama. Precious on 12-vuotiaana synnyttänyt isälleen lapsen, pienen Mongon (lapsella on downin syndrooma) ja kirjan alussa Precious odottaa isälleen toista lasta. Preciousin elämä ei siis näytä valoisalta, kunnes hän pääsee kouluun, missä luku- ja kirjoitustaidonta tyttöä opettaa ymmärtäväinen opettaja. Koulu ja opettaja avaavat Preciosille uuden maailman sekä ennen kaikkea toivon paremmasta huomisesta.

Kirjassa mua ärsytti sen kieli, koska Sapphire kirjoittaa todella rasittavaa puhekielen ja slangin yhdistelmää (palautin kirjan jo kirjastoon, joten tekstinäytettä ei ole saatavilla). Jossain sivun 30 paikkeilla koin suuren herätyksen: kirjassa on vähän pakko käyttää slangia, koska mitäs muutakaan kieltä koulua käymätön tyttö osaisi. Mikä valaistuminen! Lopussa kieli muuttuu aavistuksen verran luettavammaksi, mikä tietenkin viittaa siihen, mitä kaikkea uutta Precious oppii koulussa. Tarina oli mukaansatempaava, nopeasti etenevä ja varsinkin loppu oli ihanan valoisa. Isän pahoinpitelyt ja raiskaukset oli tässä kirjassa kuvattu piinaavan tarkasti ja yritin aktiivisesti unohtaa sen, että tämä voisi tapahtua oikeasti.

Hurjasta tarinasta huolimatta kirjan luki nopeasti, alle 200 sivuinen kirja ei riittänyt minulla edes koko junamatkaksi. Jos kaipaat jotain pysähdyttävää mutta kuitenkin valoisaa luettavaa etkä jaksa kahlata tiiliskiveä, tämä on hyvä valinta.

 3/5

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Kuka? Mitä? Missä? Milloin?

Sain Pienen mökin emännältä blogeissa kiertäneen Kuka mitä missä milloin -haasteen. Kiitos siitä!

KUKA
Isoihin korviksiin hurahtanut humanisti. Tuleva opettaja ja epäkätevä emäntä. Matkakuumeilija. Uusien ihmisten seurassa ujo, mutta muuten aikamoinen hölösuu. Kirjatoukka. Pullahiiri ja namirotta. Jalat maassa oleva haaveilija.

MITÄ
Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Mielipiteitä lukemistani kirjoista (yleensä) vailla minkäänlaista analyysiä. Usein myös jonkinlaisia fiiliksiä ja kuvia lukemistani kirjoista. Kirjat ovat enimmäkseen kotimaista ja viihdettä, mausteena on myös hyviä elämäkertoja ja tositarinoita.

MISSÄ
Työpöydän ääressä yksiössäni, jonka ikkunasta näkyy kattoja. Joskus myös vanhempien luona, muttei koskaan julkisella paikalla.

MILLOIN
Yleensä heti kun kirja on luettu loppuun. Nyt on kyllä ollut jo niin kiirettä, että olen päivityksistä jäljessä. Kirjoitusajoissa suosin alkuiltaa.

MITÄ MIELESSÄ NYT
Opetusharjoittelu, gradu, "olis jo kesä", kirjat, suuri lukemattomien kirjojen pino, "mitä huomenna syötäisiin", loppukesän etelänmatka, imurointi ja puhelinsoitto ystävälle

Haaste on kiertänyt jo aika monessa blogissa, mutta ainakin seuraavista bloggaajista haluaisin tietää lisää:
Mitä eniten haluat -blogin Meri
Kirja-aarteita-blogin Polka
P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara

Jos et jostain syystä ole saanit haastetta itsellesi, ole hyvä ja nappaa se tästä mukaasi:)

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Arvonta 2-vuotiaan kunniaksi

Kevät näyttää olevan arvontojen kulta-aikaa, sillä niitä on nyt useammassa blogissa, mutta eiköhän myös aiemmin lupaamani arvonta 2-vuotiaan blogini kunniaksi sovi mukaan:)


Koska blogini täytti kaksi vuotta, arvon myös kaksi palkintoa.

Ensimmäinen palkinto on Khaled Hosseinin Leijapoika, joka on aivan upo-uusi pokkari.

Toinen palkinto sisältää kaksi kirjaa eli  Aila Meriluodon Peter-Peterin sekä Jenny Dahlbergin Sopivasti lihavan. Kummatkin kirjat ovat luettuja pokkareita, mutta edelleen lukukelpoisia.

Kuva ei ole pokkariversiosta, mutta kansi on
kumminkin tämän näköinen.


         
Säänöt ovat vanhat tutut: 
  1. Yhden arvan saat, kun kommentoit tähän postaukseen mistä haaveilet kaikkein eniten juuri nyt
  2. Toisen arvan saat, kun olet lukijani tai liityt sellaiseksi
  3. Kolmannen arvan saat, kun linkität minut (linkitykseksi lasken, jos blogini löytyy sinun blogisi blogiluettelosta)
Toivoisin lisäksi, että et osallistuisi anonyyminä vaan keksisit itsellesi jonkun nimimerkin, jos et halua paljastaa omaa nimeäsi. Lisäksi toivoisin, että merkitset itse postauksen yhteyteen, kuinka monella arvalla olet mukana. Jos jompikumpi palkinnoista miellyttää toista enemmän, voit myös osallistua vain toisen palkinnon arvontaan, kunhan ilmoitat siitä.

Arvonta päättyy tiistaina 29.3. klo 18, jonka jälkeen arvon voittajat.

Toivon kaikille tasapuolisesti arpaonnea ja ihanan aurinkoista ja lämmintä viikonloppua!

Satunnaista seuraa

Anne B. Ragde on norjalainen kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessakin paljon kehutun Berliininpoppelit-trilogian. Itse en ole vielä ehtinyt poppeleita lukemaan, mutta Ragden uusin suomeksi käännetty kirja Satunnaista seuraa oli ihan pakko lukea, koska luen aina mielenkiinnolla näitä uusia sinkkukirjoja.

Kirjan päähenkilö on vähän alle nelikymppinen musiikkitoimittaja-Ingunn, joka on sinkku henkeen ja vereen. Ingunn laittaa nettideittipalstalle suorasukaisen ilmoituksen, joka houkuttaa etenkin nuoria miehiä. Heikkona hetkenä ikääntymistä kammoava Ingunn päättää hankkia kävelysauvat ja lähteä lenkkeilemään. Eräällä lenkillä Ingunn törmääkin pieneen tyttöön ja tämän yh-isään, joista muodostuu Ingunnille todella tärkeitä.

Kirja oli tosi suuri pettymys. Odotin enemmän nettideittailuun liittyvää juttua ja ehkä epäonnistuneita treffejä, mutta juoni olikin kopioitu suoraan Sinkkuelämästä. Tai oikeastaan kirja oli huonompi versio sinkkuelämästä, koska tässä pääosassa olivat lähinnä panot ja dokaaminen. Puuma-naisista olisi voinut kertoa vähän tyylikkäämmin ja ennen kaikkea vähemmän ennalta-arvattamammalla juonelle. Niin on tehnyt esim. Marja Björk kirjassaan Puuma. Se, että kirja oli niin ennalta-arvattava, teki tästä todella pitkästyttävää luettavaa, kun mitään jännitystä ei ollut. Eikä Sinkkuelämää-juonen toistelukaan ollut kirjalle oikein eduksi.

Hanna on kirjoittanut kirjasta myös arvostelun. Kannattaa kurkata se täältä. Muistakaa myös Hannan keväinen arvonta.

PS. Jos äänestettäisiin  "Kirja, jota en kannen perusteella ainakaan lukisi", Satunnaista seuraa olisi mun ehdokassuosikki.

2/5

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kevytkenkäinen kummitus

Vaikka olenkin aikamoinen hömpän suurkuluttaja, Sophie Kinsellan kirjat ovat jääneet aika vieraiksi. Himoshoppaaja-sarjaa olen aloittanut varmaan kolme eri kertaa aina sarjan eri osista, mutta yhtäkään kirjaa en ole koskaan saanut loppuun asti. Ehkä mulla on sitten nuttura niin kireällä, etten näe mitään hauskaa siinä, että revitellään toisen ostosmanialla:) Kinsellan muita kirjoja on kyllä kehuttu tosi paljon, mutta tuskin olisin niihin tarttunut ilman chick lit -lukupiiriä, jonka yhtenä kirjana Kevytkenkäinen kummitus oli.

Lara Lington on tunnettu erittäin vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta nyt se tekee ihan erikoislaatuisia tepposia, sillä Lara saa seurakseen kuolleen isotätinsä haamun. Isotäti-Sadiella on ongelma, sillä hän on kadottanut kallisarvoisen kaulakorunsa eikä suostu lepäämään rauhassa ennen kuin koru on löytynyt. Lara ryhtyy etsintäpuuhaan mielissään, sillä hän tarvitsee sydän- ja työsurujen lisäksi jotain muuta ajateltavaa. Charlestonin värittämällä 20-luvulla nuoruutensa viettänyt Sadie johdattelee Laran myös toinen toistaan hurjempiin bileisiin.

Tästä kirjasta nyt on oikein mahdotonta sanoa mitään. Tyypillinen hömppäkirja tämä ainakin oli, sillä tässä oli paljon huumoria, letkeyttä, koomisia tilanteita sekä tietysti komeita miehiä ja romanssinpoikasia. Kirjan luettua jouduin varovasti myöntämään, ettei Kinsella taida olla ihan täysin menetetty tapaus, ja yli vuoden kirjahyllyssäni lukematta lojunut Salaisuuksia ilmassa saattaa hyvin tulla jossain vaiheessa luetuksi. Ainoa asia, minkä takia vähän kiristelin hampaitani, oli tuo kummitusjuttu. Olen niin jalat tukevasti maassa -tyyppi, etteivät kaikenmaailman kummitukset saa mua innostumaan, mutta ehkäpä se nyt tämän kerran menee:) Erityisen ihanana mieleen jäi 20-luvun kuvaus, ja vaikkei sitä ihan hirveästi ollut, se kuitenkin raikasti koko tarinaa.

Jos etsit jotain luettavaa hömpännälkään, se voisi olla tämä.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Bagdadin prinsessa

Tänä keväänä ilmestynyt Parisoula Lampsoksen (en ole varma sukunimen taivutuksesta, joten käytän vain etunimeä) ja Lena Katarina Swanbergin teos Bagdadin prinsessa. Elämäni Saddamin kanssa kertoo Parisoulan ja Saddam Huseinin romanssista yli kolmenkymmenen vuoden ajalta. Parisoula asuu tätä nykyä Ruotsissa ja siellä häntä on kirjaa varten haastatellut toimittaja-kirjailija Lena Katarina Swanberg, joka haastattelujen jälkeen kirjoitti tämän kirjan. Koska tästä on vaikea sano mitään kertomatta kirjan tapahtumista, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ellei halua ottaa riskiä juonipaljastuksista.

Parisoula ja Saddam tapaavat ensimmäisen kerran vuonna 1968, jolloin Parisoula on vasta 16-vuotias, Saddam miltei puolet vanhempi. Parisoula on varakkaan kreikkalaislähtöisen, mutta Bagdadiin asettuneen perheen tytär, joten ei ihme, että Saddam kiinnostuu hänestä. Parisoulan perhe ei ole suhteesta kovin innoissaan, mutta kun Saddam jotain haluaa, hänelle ei sanota ei. Parisoula paljastaa kirjassa, ettei heidän välillään ollut mitään suurta rakkaustarinaa, mutta seksuaalinen vetovoima on heidän välillään on suurta. Parisoula on Saddamin rakastajatar yli kolmekymmentä vuotta, vaikka tuohon aikaan mahtuu taukojakin, kun Parisoula menee naimisiin rakastamansa miehen kanssa ja saa lapsia. Saddam ei tietenkään sulata Parisoulan avioliittoa vaan yrittää kaikin tavoin tehdä Parisoulin perhe-elämästä helvettiä.

Kirja oli todella mielenkiintoista luettavaa, ei ehkä mikään kovin mullistava tai pitkäksi aikaa mieleenjäävä lukukokemus, mutta kyllä tähän kannatti tartua. Oli kiinnostavaa lukea Parisoulan syistä jäädä Saddamin luokse, vaikkei sitä syytä tietysti ole kovin vaikea arvata. Kirjassa oli myös monia järkyttäviä kohtia, jotka liittyivät Saddamin hirmuhallintoon. Päällimmäisenä mieleen jäi Saddamin poika Udai, jonka naisiin kohistuva silmitön väkivalta sai voimaan pahoin; siltä ei säästynyt edes Parisoulan oma tytär. Udailla oli tapana järjestää hurjia juhlia, joissa naisia raiskattiin ja käytettiin muutenkin hyväksi. Näistä naisista ei juhlien jälkeen yleensä kuulunut mitään, vaan he joutuivat salaperäisiin auto- tai muihin onnettomuuksiin. Kauhein juttu oli Bagdadissa kiertänyt huhu, missä nuori nainen olisi valeltu hunajalla ja heitetty sitten nälkäisille koirille.

Iso kiitos kirjalle on annettava siitä, että se oli niin selkeä. Tapahtumat etenivät kronologisesti, mikä helpotti lukemista paljon. Luin äskettäin yhtä elämäkertaa, mutta jätin sen kesken, kun kirjassa oli vähän liikaa takaumia ja ennakointeja. Nyt osasin arvostaa selkeästi etenevää tarinaa. Minulla ei ole juurikaan pohjatietoja Saddamin ajan Irakista tai Irakin (historiallisesta) tilanteesta yleensä, mutta onneksi kirjassa oli muutamassa kohtaa annettu taustaa tapahtumille, eikä onneksi minään pitkinä jaarituksina vaan tiiviinä, alle sivun pakettina. Tapahtumapaikkojen hahmottamista selventävät myös kirjan etu- ja takakannessa olevat kartat keskeisistä tapahtumapaikoista Bagdadissa.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Välitilinpäätös


Blogini täytti viime viikolla kaksi vuotta, joten tässä kohtaa on paikallaan tehdä pieni välitilinpäätös ja katsoa, mitä kaikkea kuluneet kaksi vuotta ovat pitäneet sisällään. Blogin osoite ainakin on vaihtunut useampaan kertaan, mutta kiitos teille lukijat siitä, että kaikesta huolimatta olette pysyneet mukana menossa:)


Noloa tunnustaa, mutta löysin kirjablogit vasta pari vuotta sitten. Surffailin ennen junalle lähtöä päämäärättömästi netissä, kun yllättäen törmäsin kirjablogimaailmaan, jonne jäin kerralla koukkuun. Junassa tein päätöksen, että minäkin voisin laittaa pystyyn oman blogin itselleni lukupäiväkirjaksi, mutta olisi vain positiivista, jos joku tulisi sinne kylään ja löytäisi sieltä kirjavinkkejä itselleen. Heti kotona perustin blogin ensimmäiseen pohjaan, jonka löysin Googlesta ja rupesin kirjoittamaan. Ekan vuoden suhtauduin bloggaamiseen aika kevyesti, koska olin ihan varma, ettei innostus kuitenkaan puolta vuotta kauempaa kestä. Noh, tässä sitä vielä ollaan... Ekana vuonna en esimerkiksi kirjoittanut  jokaisesta lukemastani kirjasta, asia joka harmittaa minua kovin, koska luin silloin mm. paljon klassikoita, joista jääneet muistijäljet ovat aika hataria, enkä juurikaan kantanut huolta, vaikka olisin ollut pitkiä aikoja bloggaamatta.


Ekan vuoden olin vähän eristyksissä muista blogeista; vaikka seurasin monia kirjablogeja, en uskaltautunut kommentoimaan niitä enkä myöskään saanut kommentteja muilta. Vuosi sitten pyrin pois ujoudestani ja aloin kommentoida rohkeasti muiden blogeja. Silloin löysin sen, mikä blogimaailmassa on parasta: keskustelut. Mulla ei ole lähipiirissä juurikaan ihmisiä, joiden kanssa voisi keskustella kirjoista, mutta onneksi täältä löytyy ihmisiä, joiden kanssa voi vaihtaa mielipiteitä ja kirjavinkkejä. Muutenkin täältä on löytynyt tosi samanhenkistä ja mukavaa seuraa, joka ymmärtää lukemisen päälle. Menepä heittämään jollekin puolitutulle, että harrastat lukemista niin saat vastaukseksi vaivautunutta mutinaa ja pelokkaan soperruksen "mulla ei ole oikein aikaa lukea". Eikä täällä blogimaailmassa kukaan katso kieroon, jos sanot lukevasi 2-3 kirjaa viikossa, toisin kuin "oikeassa elämässä", missä katsotaan lähinnä säälin "ei tollakaan taida oikeeta elämää olla". Monista kanssabloggaajista on tullut niin läheisiä (vaikkei olla edes nähty), että jos jostakusta ei ole kuulunut mitään aikoihin, alan jo ihmetellä, että ei kai mitään ole sattunut.

Verrattuna parin vuoden takaiseen aikaan ole skarpannut sen suhteen, että kirjoitan kaikista lukemistani kirjoista jotain. Koska pidän tätä myös lukupäiväkirjana itselleni, on kiva selata täältä, olenko lukenut jonkun tietyn kirjan ja mitä mieltä siitä olen ollut. Olen yrittänyt parantaa myös postaamistiheyttä siten, että päivitän blogia ainakin kerran viikossa. Siinä olen pysynytkin, vaikka juttujen taso ei olekaan aina yhtä priimaa:)

Parin vuoden aikana on tullut muutamia väsymyskohtauksia (ei kylläkään enää vähään aikaan), jolloin olen miettinyt blogin lopettamista tai ainakin tauon pitoa, mutta kun olen vähemmän innokkaasti raapustanut muutaman arvostelun, on entinen into vähitellen löytynyt. Nyt olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tästä harrastuksesta ei luovuta, sillä olen täysin koukussa teidän muiden mahtaviin blogeihin. Lisäksi, koska joudun opiskelujen takia kirjoittamaan niin paljon kuivia asiatekstejä, on ihanaa että välillä pääsee jaarittelemaan täysin vapaasti eikä tarvitse nipottaa akateemisista säännöistä.

Kahden vuoden aikana hienoksi muistoksi nousee viimesyksyinen kirjabloggaritapaaminen, jossa pääsin näkeminen kasvot blogien takaa. Onhan noita tapaamisia järjestetty sen jälkeenkin, mutta kun asun harmittavasti täällä susirajalla, ei Hesaan niin vain lähdetä:)

Isot kiitokset ansaitsette te, rakkaat lukijat, kommentoijat, bloggarikollegat ja satunnaiset kävijät, sillä ilman teitä jaksaisin tuskin kirjoitella blogia, ainakaan tässä mittakaavassa. Lämpöinen virtuaalihali teille<3

Ps. Loppuviikosta luvassa on arvonta blogin synttäreiden kunniaksi.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Anna Liisa

Minna Canthin vuonna 1895 ilmestynyt näytelmä Anna Liisa oli osuvasti lukupiiri-blogin maaliskuun kirjana. Osuvasti siksi, että maaliskuussa vietetään sekä naisten- että Minna Canthin päivää. Olen lukenut Anna Liisan joskus tenttiä varten, mutta eihän pieni kertaus mitään pahaa koskaan tee.

Anna Liisa kertoo nuoresta naisesta, joka on menossa naimisiin Johanneksen kanssa. Anna Liisalla on kuitenkin kauhea salaisuus, sillä hän on tullut aiemmin raskaaksi Mikko-nimiselle rengille. Mikko on livistänyt tiehensä, ja Anna Liisa on jäänyt yksin häpeänsä kanssa. Sittemmin Anna Liisa on tappanut vastasyntyneen lapsensa ja apua siihen hän on saanut Mikon äidiltä. Kun Anna Liisa on avioitumassa Johanneksen kanssa, palaa Mikko livohkasta ja ilmestyy äitinsä kanssa painostamaan ja kiristämään Anna Liisaa.

Olen pitänyt kirjasta heti ekasta lukukerrasta lähtien, eikä tunne ole muuksi muuttunut. Lukiessani tunsin suurta vihaa yhteisöä kohtaan, joka vaati siveyttä ja jonka vuoksi Anna Liisa joutui kantamaan yksin vastuun tekosistaan. Varsinkin Anna Liisan isän reaktio järkytti minua, sillä siinä kohtaa voitaisiin puhua jopa kunniamurhasta. Vaikka kirjan aihe olikin järkyttävä, lapsenmurha, en kauheasti järkyttynyt teosta tai ajatellut sitä, sillä pidin lapsenmurhaa jotenkin ainoana vaihtoehtona Anna Liisalle, joka sentään oli talollisen tytär eikä tällä varmasti olisi ollut kotiin menemistä vauva kainalossa. En osaa myöskään pitää Anna Liisaa uhrina, vaan minusta hän oli rohkea ja vahva, sillä vaatii takuulla paljon rohkeutta toteuttaa tekonsa ja vielä pitää kaikki sisällään. Mikko taas oli ärsyttävä hahmo, joka ei toisaalta itse halunnut antaa Anna Liisaa kenellekään toiselle muttei myöskään tahtonut häntä itselleen.

Kokeneet opettajat ovat vinkanneet, että jos haluaa saada yläkoululaisen kiinnostumaan klassikoista, kannattaa tarjota heille Anna Liisaa. Anna Liisa on kieleltään helppolukuinen, jos vertaa sitä moniin muihin klassikoihin, ja vaikka kirja onkin näytelmä, se on silti helppolukuinen ja selkeä. Yläkoululaiset yleensä vielä kiinnostuvat aiheesta, sillä voin hyvin kuvitella, miten herkullinen aihe lapsenmurha on 15-vuotiaan mielestä. Usein keskustelua herättää myös kaksinaismoraali miehen ja naisen välillä: miksi nainen joutuu kärsimään yksin kaikki seuraukset ja mies pääsee kuin koira veräjästä.

Suosittelen tutustumaan Lukupiiri-blogiin ja muiden kommentteihin tästä näytelmästä. 

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Sun ystäväsi armaasi

Mikäs sopisikaan naistenpäivän aattoon sopii hyvin naisten välisestä ystävyydestä kertova kirja. Taisin hehkuttaa Syyslaulun olevan Pirjo Rissasen paras kirja, mutta tarkemmin ajatellen viimeksi lukemani Sun ystäväsi armaasi kiilaa kyllä ykköspallille.

Sun ystäväsi armaasi -kirjan päähenkilöt Eeva ja Silva ovat olleet parhaat ystävykset joskus lapsuudessa, mutta Eevan muutto toiselle paikkakunnalle katkaisi naisten yhteydenpidon moneksi vuodeksi. Sattumalta he törmäävät toisiinsa Stockmannilla ja alkavat verestää vanhoja muistoja. Eeva on teini-ikäisen Selinan yksinhuoltajaäiti ja pienipalkkainen toimistotyöntekijä, Silva taas on varakas toimitusjohtajan rouva, joka on jäänyt lapsuudenmaisemiin Järvienkylään. Naiset alkavat lämmitellä ystävyyttään, ja kun Silva saa keploteltua Eevalle työpaikalla miehensä firmasta, on Eevalla ja Selinalla edessään uusi elämä Järvienkylässä. Silva tutustuu tuolla paremmin myös Selinaan, ystävystyy tämän kanssa ja alkaa hankkia niin äidille kuin tyttärellekin kalliita lahjoja ja tavaroita. Ensin Silvan huomio imartelee kumpaakin, mutta vähitellen äiti ja etenkin tytär kiusaantuvat kalliista lahjoista ja kiusallisesta huomiosta ja ihmettelevät samaa kuin muukin kylä: mikä Silvaa oikein vaivaa?

Kirjan ehdottomaksi plussapuoleksi laitan kyllä jännittävän ja otteessa pitävän juonen. Tarina oli aiheeltaankin sellainen, ettei koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä se oli täynnä kutkuttavia, tosin aika tavallisiakin, piirteitä. Silvan käyttäytyminen oli psykologisesti ajatellen kiinnostavaa, ja rupesin jo keittiönpöytäpsykologina antamaan hänelle diagnoosia. Syytä Silvan käytökselle ei suoranaisesti annettu, mutta rivien välistä pystyi kyllä lukemaan aika paljon. Vaikka Silva olikin tarinan pahis, en voinut olla säälimättä häntä. Vaikka olisi kuinka paljon rahaa, ei sillä voi saada kaikkea haluamaansa. Kirjassa oli lyhyt takauma Eevan ja Silvan lapsuuteen, mikä oli hyvä, koska se selvensi hyvin paljon asioita Eevan ja Silvan myöhemmistä vaiheista. Suurin osa tapahtumista kerrottiin Eevan näkökulmasta, muutamissa kohdin vuoro annettiin Silvalle, Selinalle tai Eevan Tessa-siskolle, mutta Silvan näkökulmaa jäin kaipaamaan enemmän: Eevakaan ei ollut pelkkä pulmunen ja siksi olisin halunnut tietää Silvan reaktion niihin asioihin, joissa Eeva töppäsi.

Kaiken kaikkiaan kirja oli nopeaa ja otteessaan pitävää luettavaa. Jos on lukenut jonkun Pirjo Rissasen kirjan, ei tätäkään voi ohittaa. Takuutavaraa.