lauantai 30. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja -haaste

Mun kirjahylly. Jos joku ihmettelee, miksi yksi alahyllyistä on
 kuin Hiroshima, syy on se, että siellä on kaikki mun bc-kirjat,
jotka on kuitenkin menossa kiertoon enkä ole niitä siksi jaksanut
järjestää:)


Huhtikuussa seurasin mielenkiinnolla monissa blogeissa esillä ollutta haastetta, jossa kuukauden ajan vastattiin kirjoja koskeviin kysymyksiin. Toukokuussa aion minä osaltani ottaa osaa tähän haasteeseen, jonka kysymykset ovat seuraavat:

Päivä 01 – Paras viime vuonna lukemasi kirja
Päivä 02 – Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolmesti
Päivä 03 – Suosikkisarjasi
Päivä 04 – Suosikkikirjasi suosikkisarjastasi
Päivä 05 – Kirja, joka tekee sinut iloiseksi
Päivä 06 – Kirja, joka tekee sinut surulliseksi
Päivä 07 – Aliarvostetuin kirja
Päivä 08 – Yliarvostetuin kirja
Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan
Päivä 10 – Suosikkiklassikko
Päivä 11 – Kirja, jota vihasit
Päivä 12 – Kirja, jota rakastit muttet rakasta enää
Päivä 13 – Suosikkikirjailijasi
Päivä 14 – Suosikkikirja suosikkikirjailijaltasi
Päivä 15 – Suosikki mieshahmo
Päivä 16 – Suosikki naishahmo
Päivä 17 – Suosikkilainaus suosikkikirjastasi
Päivä 18 – Kirja, johon olit pettynyt
Päivä 19 – Suosikkikirja, josta on tehty elokuva
Päivä 20 – Romanttisin kirja, josta pidit
Päivä 21 – Lapsuutesi suosikkikirja
Päivä 22 – Omistamasi suosikkikirja
Päivä 23 – Kirja, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, mutta et ole vielä lukenut
Päivä 24 – Kirja, jonka toivoisit muidenkin lukevan
Päivä 25 – Hahmo, kehen samaistut parhaiten
Päivä 26 – Kirja, joka muutti mielipidettäsi jostakin
Päivä 27 – Yllätyksellisin käännekohta tai loppu
Päivä 28 – Paras kirjan nimi
Päivä 29 – Kirja, jota kaikki vihasivat mutta sinä pidit
Päivä 30 – Kaikkien aikojen suosikkikirjasi

Kopsasin tämän suomenkielisen listan törkeästi Hanna M:ltä, kiitos ja anteeksi:)

Huomenna olisi sitten tarkoitus aloitella haastetta viime vuoden suosikkikirjasta jahka ehdin ajastaa kirjoituksen. Siihen asti

MAHTAVAA VAPPUA KAIKILLE!!!

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Loppu

Minun piti lukea pääsiäisenä pitkään odottamani Kathryn Stockettin Piiat, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun sain kirjastosta pikalainaan Eppu Nuotion uusimman, Loppu-dekkarin. Loppu on päätösosa Pii Marin -sarjalle, ja vaikka en Pii Marinista enää kauheasti pidä, oli tämä viimeinen osa kuitenkin pakko lukea, että tiedän sitten miten sarja päättyy.

Kirjassa on oikeastaan kolme eri juonta, joita seurataan. On nuori pariskunta Henna ja Mikko, jotka ostavat unelmiensa omakotitalon, jossa he kuvittelevat elävänsä lapsineen onnellisena elämänsä loppuun saakka. Suunnitelmat kuitenkin romuttuvat, kun he saavat kuulla talon olevan umpilaho. He yrittävät turhaan saada myyjää edesvastuuseen, sillä tämä on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Myyjän katoamisen lisäksi poliisia kiinnostaa myös tavallisen perheenäidin salamyhkäinen katoaminen keskellä päivää. Piin poliisimiesystävä alkaa ratkoa katoamisia, jotka saattavat liittyä yhteen. Pii itse on palannut Tansaniasta, missä hän on ollut tapaamassa biologista isäänsä. Tapaamisen jälkeen Pii on pitkään pyörällä päästään eikä oikein tiedä, mitä elämältään haluaa.

Vähän pettymys tämä viimeinen osa oli, sillä kolmen tarinan seuraaminen oli aika raskasta, ja lisäksi turhauttavaa, koska Piin elämä jäi tässä aika vähälle huomiolle. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen elämässään puhalsivat muutoksen tuulet monella eri suunnalla. Lukiessa minulle tuli jopa mieleen, ettei kirjailijalla ollut enää oikein eväitä jatkaa sarjaa, mutta että päätösosa oli vain jotenkin rutistettava kasaan. Vaikka en Piistä erityisemmin henkilönä tykännytkään, olisi ollut kiva tietää vähän enemmän hänen ja hänen isänsä kohtaamisesta, siitä kun on kohkattu jo useassa osassa. Hennan ja Mikon tarina oli karmiva, sillä lehdissä on kirjoitettu todella paljon ihmisistä, joiden unelmien koti on paljastunut homepesäksi. Siltä osin tarina oli siis todella realistinen, ja Hennan ja Mikon takia kiinnostus kirjaan pysyi yllä.

Pääsiäisen aikaan luin sattumalta iltapäivälehdestä Eppu Nuotion haastattelua, jossa kirjailija väläytti, että aikoo seuraavaksi palata rakkausromaaniin, jonka kirjoittaminen jäi kesken vuosia sitten. Pii Marin -sarjan jälkeen odotankin innolla Nuotion uutta aluevaltausta. 

3/5

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Tyttöministeri

Annakaisa Iivarin toinen teos Tyttöministeri kiinnosti minua kahdesta syystä: ensiksikin Iivarin esikoinen Juhannus italialaiseen tapaan oli mielettömän hauska lukukokemus ja toiseksi Tyttöministeri kertoo nimensä mukaisesti politiikasta, joka ei ehkä ole niin yleinen aihe viihdekirjallisuudessa. Ja sopihan kirja tietysti hyvin luettavaksi ennen ja jälkeen vaaleja.

Tyttöministerin pääosassa on tuiki tavallinen ruotsinmaikka Iiris Luoto, joka on tavallisen miehen vaimo ja kahden murrosikäisen pojanjullikan äiti. Alku etenee hieman hitaasti, kun valotetaan Iiriksen tylsää perhe-elämää, jossa päivän riittää pelastamaan uusi vadelmanpunainen toppatakki. Käänne tapahtuu kuitenkin, kun Iiris joutuu onnettomuuteen. Onnettomuuden jälkimainingeissa ja julkisuusryöryssä Perinteiset arvot -puolue nappaa Iiriksen eduskuntavaaliehdokkaaks,i ja sen jälkeen alkaa tapahtua hengästyttävällä vauhdilla: Simsalabim ja Iiris pääsee 11 000 äänen jättipotilla Arkadianmäelle, jossa hänestä leivotaan uusi itsepalveluministeri. Iiriksen elämä Helsingissä tuntuu aluksi jännittävältä, onhan siellä paremmat kahvilat ja leivokset kuin kotona Lietossalmella, ja uuden virtuaalikouluhankkeen kehittely tuntuu mielekkäältä. Pian Iiris saa huomata myös ministerintyön kääntöpuolet: mokia kyttäävät törkytoimittajat ja uudistuksia vastustavat puolueen vanhat jarrut. Kotielämäkään ei suju kovin hyvin, kun perheen moottori on satojen kilometrien päässä. Mutta toisaalta, eipä siinä kotihuolet paljon paina, kun salaperäinen liikemies Vladimir ilmaantuu kuvioihin.

Kirjan juoni etene varsinkin hitaan alun jälkeen reippaasti. Kerronta on hersyvän hauskaa, sillä Iiriksen elämästä löytyy vaikka millä mitalla hauskoja käänteitä. Erityisesti Iiriksen aviomies Paavo oli hauska tyyppi (vain kirjan sivuilla, en tosielämässä voisi kuvitellakaan olevani naimisissa hänen kaltaisensa kanssa:)), joka säätää siellä ja täällä. Kerronnassa en oikein pitänyt siitä, että siitä oli turhaan tehty moniäänistä; kertojana vaihtelivat Iiriksen lisäksi mm. mies, poika, anoppi ja sisko. Tämä on vähän turhaa, koska esim. poika ja anoppi saavat vain yhden puheenvuoron.

Takakansi lupaa kirjan olevan "poliittinen satiiri", mutta minä en tätä ihan poliittisena satiirina pitänyt, ainakin jos tätä vetaa esim. Tervon Koljattiin. Hauskasti tässäkin kuitenkin pilailtiin politiikalla. Esimerkiksi virtuaalikoulu, jota Iiris on pontevasti lanseeraamassa, vähentää yhteisöllisyyttä, kun oppilaat eivät turvallisuussyistä edes uskalla kirjautua kurseille omilla nimillään. Lisäksi hankkeen takia potkitaan pellolle useita opettajia. Hauska kirja tämä kuitenkin oli, ja nopeasti luettava. Iivarin esikoinenkin oli hyvä, mutta Tyttöministeristä tykkäsin enemmän varsinkin aiheen vuoksi. Bileet naapureiden kanssa ja keski-ikäisten kriisit on niin käsitelty juttu, että on mukavaa kun Iivari tarttuu uuteen aiheeseen. Toivottavasti Iivari jatkaisi edelleen kirjailijana, koska kyllähän näitä lukisi lisääkin.

4½ / 5

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Ruma sota

Bongasin historiaa opiskelevan veljeni kursikirjapinosta tämän Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittaman kirjan Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia ja hetken kirjaa selailtuani päätin ottaa sen tarkempaan lukuun. Kirja kertoo yksilön tasolla sodan tietyistä ilmiöistä, jotka ovat tähän asti jääneet vähälle huomiolle. Kirja valottaa mm. sotilaiden julmuutta rintamalla, seksuaalista väkivaltaa ja päihteiden käyttöä sota-aikana, sotilaskarkuruutta, sotasensuuria ja -propagandaa sekä sodan aiheuttamia traumoja sotilaille. Takakannen mukaan Ruma sota muistuttaa, että sodan peilissä ihmisellä voi olla pedon kasvot. Sota jättää kansakuntaan haavoja, jotka eivät parane vielä vuosikymmenien kuluttuakaan.

Vaikka olenkin kiinnostanut historiasta, ei sotahistoria ole koskaan kiinnostanut minua kamalasti, tai oikeammin kiinnostus on kohdistunut lähinnä naisiin sodan aikana ja erityisesti lottiin. Ruma sota oli kuitenkin kiinnostavaa luettavaa, vaikka osa artikkeleista tulikin luettua läpi pikakelauksella: kaikkia hirveyksiä ei olisi huvittanut lukea. Esimerkiksi kuvaukset siitä, mitä kaatuneille vihollisille tehtiin, yököttivät. Tuli jopa sellainen olo, etä minkä ihmeen takia kaikki nämä pitää tuoda tällä tavoin esille. Kirjassa yhdessä kohtaa (en enää löytänyt kohtaa, joten en voi sanatarkasti kirjoittaa miten perustelu meni) kuitenkin todettiin, ettei asioista voida puhua, ellei oteta esiin myös tätä karmivampaa puolta. Tämä on totta. Ja muutenkin minun piti välillä muistutella itseäni siitä, että sota on niin poikkeuksellinen juttu, jossa on ihan omanlaisensa tapa toimia ja käyttäytyä.

Siitä huolimatta, että kirjassa on paljon yököttävää tai tylsää materiaalia, sain siitä myös uutta tietoa. Minulle oli yllätys se, miten tärkeänä pidettiin kaatuneiden tuomista pois kentältä: jos jonkun ruumista ei saatu tuotua pois, aiheutti se tovereille suurta huolta. Kaatuneelta taistelutoverilta ei otettu minkäänlaisia varusteita, ei edes kenkiä, vaikka niistä oli huutuva pula. Sen sijaan kaatuneelta viholliselta kerättiin sotasaaliina kaikki mitä vain irti saatiin. Toinen mielenkiintoinen juttu oli se, että sodan aikana monet naimisissa olevat naiset turvautuivat laittomiin abortteihin, koska eivät halunneet synnyttää lasta: naiset pelkäsivät sitä, että jos mies kaatuu rintamalla, hänellä ei ole mahdollisuuksia selvitä lapsen kanssa. Kirjan ehkä kiinnostavin luku oli kuitenkin sotasensuuria ja -propagandaa käsittelevä luku, josta irtosi myös paljon uutta tietoa. Lehdet eivät mm. kirjoittaneet jatkosodan lopulla saadusta torjuntavoitosta, ettei sillä herätettäisi turhaa toiveikkuutta. Samoin isojen siviilitappioiden, kuten Iittalassa sattuneen tuhoisen junaturman, uutisoinnissa valittiin sensuurin linja, ettei ihmisissä heräisi turhaa huolta ja hätää. Mielenkiintoa ja hilpeyttä herätti tieto siitä, että sotilaiden kirjeenvaihtoilmoitukset jossain vaiheessa kiellettiin, koska rivien välistä paistoi niin avoimesti naisenkaipuu eikä näin epäsotilaallista käytöstä toki hyväksytty.

Kirja oli selkeä ja helppolukuinen, ei siis lainkaan oppikirjamainen, ja sisälsi myös paljon mielenkiintoista ja uutta tietoa. Yhden virheen tein kyllä siinä, kun luin kirjaa illalla ja vilkas mielikuvitus teki tepposet siinä määrin, että jouduin lukemaan sivutolkulla Uma Karman Kaiken se kestää -kirjaa ennen kuin olin ihan varma, että jos näen unia, näen niitä vain skeittareista enkä päättömistä ruumiista:)

4-/5

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Ihana ilta


Koko viikko on ollut niin kiireinen, että hyvä kun olen ehtinyt kunnolla nukkua, lukemisesta puhumattakaan. Nyt on kuitenkin aika korjata tilanne ja ryhtyä viettämään lauantai-iltaa herkkujen, hyvän juoman ja kirjan parissa. Kun vielä jaksoin vielä ihanasta auringonpaisteesta huolimatta siivota ja pyyhkiä pölyt (karsein homma jonka tiedän), voi hyvällä omatunnolle hemmotella itseään. Elina Hirvosen kehuttu Kauimpana kuolemasta on ollut lukematta jo aivan liian pitkään, joten tämän illan aion pyhittää Hirvoselle.
Ihanaa viikonloppua!

Ylivalotus

Salla Simukka on jälleen kerran niitä nuortenkirjailijoita, joita tulee luettua vähän vanhasta muistista. Simukka on kirjoittanut mm. romaanit Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssi, joihin suosittelen tutustumaan. Lisäksi Simukka on jo useana vuonna kirjoittanut Tapio ja Moona -sarjaa, johon viimeksi lukemani Ylivalotus kuuluu. Jos en ihan väärin muista, Ylivalotus taitaa olla jo sarjan viiden kirja. Tapio ja Moona -sarja ei kuulu suorimpiin suosikkeihini Simukan tuotannosta, mutta koska sarja ei myöskään ole mitään kauheaa höttöä, tulee uusin osa tsekattua aina kun se ilmestyy kirjastoon.

Tapio ja Moona -sarja alkaa prometheusleiriltä, jossa Tapio on leiriläisenä ja Moona apuohjaajana eli apparina. Parin vuoden ikäero ei haittaa, vaan pari ystävystyy. Tiivistä ystävyyttä meinaavat horjuttaa välillä Moonan tunteet Tapiota kohtaan, mutta tilit tehdään selviksi ja yhdessä osassa parivaljakko mm. matkustaa Berliiniin tapaamaan Moonalle hieman etäiseksi jäänyttä isää. Yleensä kirjoissa on seurattu tasapuolisesti sekä Moonan että Tapion elämää, joista Tapio kiinnostaa minua enemmän siitä syystä, että hänen perheensä on erilainen verrattuna Moonan yksinhuoltajaperheeseen: Tapiolla on nimittäin kaksi äitiä. Ylivalotuksessa Tapio jää kuitenkin harmittavasti taustalle, kun Moonan tarinaa tuodaan enemmän esille. Tapion tarinassa olisi ollut kyllä paljon kerrottavaa, sillä aiemmin naisille immuuni nörttipoika ihastuu uudessa lukiossaan ensi kertaa elämässään.

Uusin osa pyörii tosi paljon uskonnon ympärillä, sillä Moonan hyvä ystävä Maija, joka aiemmassa osassa on jättänyt lukion kesken ja lähtenyt vapaaehtoistyöhön Venäjälle, palaa takaisin lukioon, koska "Jumala on häntä käskenyt tekemään niin". Agnostikko- ja ateistiystävät ovat Maijan uskoontulosta hämillään ja joutuvat -Moona muiden mukana- pohtimaan suhdettaan uskontoon ja Jumalaan.

Kuten jos alussa mainitsin, Tapio ja Moona -sarja ei kuulu minun suosikkeihini, mutta luen näitä mielelläni sujuvan keronnan vuoksi. Henkilöihin on jotenkin kauhean vaikea tarttua kiinni, ehkä se johtuu iästä ja erilaisesta elämäntilanteesta. Ylivalotus on ehkä tämän sarjan heikon lenkki, mikä johtuu varmasti tuosta uskontoaiheesta, joka jatkuu läpi kirjan. Lopussa on ihmeellinen sairaalakohtaus, joka tuntui jotenkin päälleliimatulta. Jos sarja kiinnostaa, suosittelen tarttumaan kahteen ekaan osaan eli Kipinään ja Virhemarginaaliin. Aiemmin olen kirjaa lukiessani puhissut siitä, miten Tapiossa ja Moonassa käsitellään sellaisia asioita, jotka eivät ehkä ole 15-17-vuotiaille kovin tyypillisiä, siis tosi henkeviä keskusteluja, ja yhdessä osassa 9-luokkalainen Tapio jopa tarkasti enonsa väitöskirjasta jotain laskelmia. Tähän kirjaan isot asiat, eli tuo uskonto, sopivat, kun henkilöt ovat jo lukiolaisia.

Koska lukiessani kiinnitän usein huomiota epäolennaisuuksiin, ihmettelin koko kirjan ajan suuresti sitä, mitä ihmettä matikkanero ja muutenkin vähän ujonpuoleinen Tapio teki ilmaisutaidon lukiossa. En muista, selitettiinkö tätä asiaa jotenkin kirjassa, mutta vähän kumman fiiliksen se jätti. Simukkahan on muistaakseni kirjoittanut YLEn Uusi päivä -sarjaa, joten jäin miettimään, yritetäänkö Tapio ja Moona -sarjaan luoda jotain Virtauksen multimedia-ilmaisutaito-lukionhenkeä. Lisäksi mietitytti sarjan jatko, koska Moona alkaa olla tässä jo aika "iso" eli abiturientti, joten on hauska tietää, kuinka pitkään Tapion ja Moonan tarina vielä jatkuu. Toivoisin ehkä, että Simukka siirtyisi Tapiosta ja Moonasta välillä uusien hahmojen pariin.

Ylivalotuksesta on muuten kirjoitettu myös Sallan lukupäiväkirjassa.

3/5

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Katoamisten kirja


Katoamisten kirja on kyllä toimiva ja kuvaava nimi Iida Rauman esikoisromaanille, sillä tässä kirjassa kadotaan paljon: ensin isä on lähtenyt pois kotoa, äiti on kadonnut sisällissodassa kuolleiden maailmaan, tyttöystävä katoaa päähenkilön elämästä ja päähenkilö, nimettömäksi jäävä nuori nainen, on vähän kadoksissa itseltään. Päähenkilö nappailee nukahtamislääkkeitä, yrittää maalata ja luoda suhdetta tyttöystäväänsä - tuloksetta. Päähenkilö pestautuu vanhainkotiin mummoja pesemään, mutta huomaa pian fantasioivan kosovolaisesta hoitajasta.

Kirja kertoo takannen mukaan runkkaamisesta ja väkivallasta. Runkkaaminen oli sellainen sana, että mietin viitsinkö lukea tätä ollenkan. Lähinnä mieleeni tuli Elina Tiilikan Punainen mekko ja Elina Loisan Julkeat, joissa sivut vilisivät pilluja ja kyrpiä, mutta eipä niissä muuta ollutkaan. Onneksi kuitenkin tartuin tähän, sillä kirjassa oli muutakin sisältöä. Kyllähän tässäkin käytettiin roisia kieltä, mutta se jotenkin hukkui kaiken muun sisällön alle. Myöskään väkivallalla ei mässäilty liikaa, vaan se tuli esiin menneisyyden kautta vähän niin kuin vaivihkaa. Kirja liikkuikin kahdessa aikatasossa eli nykyhetken Turussa ja minä-kertojan kouluajassa. Näissä kouluaikojen muistoissa on mukana salaperäinen Susanna, koulukiusattu, joka kaikkien vuosien jälkeen ilmestyy edelleenkin päähenkilön maalauksiin.

Katoamisten kirja on esikoisromaaniksi harvinaisen eheä teos: juoni etenee vaivattomasti ilman epäloogisuuksia tai takkuamista. Kieli on sujuvaa, ei samalla tavalla runollista kuin vaikkapa Riikka Pulkkisella, mutta vivahteikasta. Ehdottomasti toivon Rauman jatkavan kirjailijana tästä eteenpäinkin. Pakko muuten vielä mainita kannesta, että se on kauneimpia (ellei kaunein) näkemäni kansi.

3/5

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Suomen lasten Linnakirja


Jos minun pitäisi kuvailla Minerva-kustannuksen tänä keväänä ilmestynyttä Suomen lasten Linnakirjaa yhdellä adjektiivilla, se olisi valloittava. Raili Mikkanen (sanoitus) ja Laura Valojärvi (kuvitus) tekevät tässä kirjassa kerrassaan hienoa työtä. Kirjan tehnyt parivaljakko on ehdottomasti asiantuntijoita omalla alallaan, sillä Mikkanen on kirjoittanut historiallisia nuortenkirjoja (mm. Katri Valasta kertova Runokirje). Laura Valojärvi taas on graafikko, taidepedagogi ja kuvittaja. Olen tosi huono analysoimaan kuvia, joten tämä alkusivun kuva puhukoon mahtavan kuvituksen puolesta.


Suomen lasten Linnakirja esittelee linnoja muinaislinnoista leirilinnoihin, linnoihin ja kartanolinnoihin sekä linnoituksiin. Kirjassa esitellään linnoista Turun, Hämeen, Raaseporin, Kastelholman ja Olavinlinna, Louhisaaren kartanolinna sekä Suomenlinna ja Lappeenrannan sekä Svartholman linnoitukset. Jokaista linnalukua kohden on esittelysivu, jossa on linnan kuva ja lyhyt kuvaus linnasta. Seuraavaksi kirjassa valotetaan hieman laajemmin linnan historiaa ja lopuksi kerrotaan yksi tai kaksi linnaan liittyvää tarinaa.

Tarinat ovat todella mielenkiintoisia, sillä joissakin vilahtelee aivan todellisia historiallisia henkilöitä. Esimerkiksi Turun linnasta kertovassa tarinassa Kaarina Hannuntytär lapsineen joutuu muuttamaan pois Turun linnasta, jotta Juhana-herttua pääsee asettumaan linnaan uuden vaimonsa, Puolan prinsessa Katariina Jagellonican kanssa. Hämeen linnasta kertovassa tarinassa taas on pääosassa nuori piikatyttö-Pirkko, joka esipuheen mukaan on aivan oikeasti ollut olemassa.


Linnan esittelysivu

Kirjan luvuista näkyy, että se on kirjoitettu asiantuntevasti, siinä on historiallisia faktoja, mutta niitä ei kerrota mitenkään raskassoutuisesti, vaan otetaan huomioon pienet lukijat/kuuntelijat kertomalla tarinoita, joiden sekaan on upotettu näitä edellä mainittuja faktoja. Tarinat ovat sellaisia, joiden varmasti olettaisi kiinnostavan pieni lukijoita, sillä monet tarinoista ovat aikamoista seikkailua, kuten se että poika pelastaa sodassa muun perheen venäläisten kynsistä tai että nuori poika yrittää saada kiinni vaarallisen rikollisen.

Minua tietysti aikuisena lukijana kiinnosti enemmän linnat. Kirjassa esitellyistä linnoista olen käynyt Turun, Hämeen, Kastelholman ja Olavinlinnassa sekä tietysti Lappeenrannan linnoituksessa. Kirjan lukeminen jätti minulle kipinän, että pitäisi päästä käymään myös Suomenlinnassa, missä en jostain syystä ole koskaan käynyt. Kirja sai minut pohtimaan lempilinnaani, ja kisasta tuli tosi tiukka Turun ja Hämeen linnan välillä, joskin Turun linna kiilasi kuitenkin ykköseksi.

Kirja oli mahtava lukukokemus, ja suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän lasten kanssa, jos ei oman niin vaikka kummilapsen. Tämän kirjan parissa viihtyy varmasti niin lapsi kuin aikuinenkin. Leena Lumi povasi tälle kirjalle Junior-Finlandia ja minä komppaan Leenaa; tässä olisi aivan mainio ehdokas.

Linnakirja muualla

5/5

torstai 7. huhtikuuta 2011

Äitienpäivä

Olipas jännä lukea Pirjo Rissasen uunituoretta kirjaa Äitienpäivä, kun en muista edellisestä osasta oikein mitään. Äitienpäivä on siis jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Muistot-romaanille, joka oli minulle aikamoinen pettymys. Pettymyksestä huolimatta luin kuitenkin Äitienpäivän ja onneksi luin, koska kirja oli taas sitä tuttua ja ihanan elävää Rissasta.

Tässäkin kirjassa pohditaan niitä Rissasen pääteemoja, naiseutta ja naisen rooleja. Muista kirjoista poiketen keskiössä on enemmän anopin ja miniän kuin äidin ja tyttären suhde. Ulpulla, eläkkeellä olevalla äidinkielen opettajalla, on pieni lähipiiri; siihen kuuluu vain poika Markus, ex-vävy uuden perheensä kanssa ja Markuksen vaimo Susanna, jonka kanssa Ulpulla on todella läheiset välit. Jos nyt oikein muistan, eka osa kertoi enemmän Ulpusta, joten tässä osassa syvennetään Susannan henkilöä. Susanna on nuori nainen, joka pyörittää ei-niin-menestyvää hääsuunnittelupalvelua ja kantaa huolta alkoholistiäidistä, joka tosin on jäänyt Susannalle vähän etäiseksi. Samaan aikaan Susanna yrittää keskittyä aviomieheensä Markukseen, jonka käytös tosin on muuttunut omituisen vältteleväksi ja tiuskivaksi. Voiko kyse olla siitä, että Markus ei enää sitoudukaan heidän yhteiseen päätökseensä olla hankkimatta lapsia?

Kirjassa keskitytään aika paljon äitiyteen ja naisen päätökseen olla hankkimatta lapsia: voiko nainen päättää jo nuorena ettei halua hankkia lapsia ja pysyä päätöksessään? Saako nainen tunnustaa katuvansa sitä, että synnytti lapsen vai onko katuminen edes mahdollista? Näitä kysymyksiä pyöritellään paljon. Hyvää kirjassa oli se, että pysyttiin loppuun asti sen takana, että päähenkilö ei halunnut lasta. Yleensä näissä kirjoissa käy niin, että jossain vaiheessa päähenkilö alkaakin kaivata lasta. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta olisihan jännitettä tai onnellisen lopun voinut luoda muutenkin kuin hankkimalla sen vauvan. Kirjan ansio oli taas jälleen kerran aitous, jolla Rissanen kuvasi naisen elämää sekä lämpö, joka kerronasta ja henkilökuvauksesta välittyi. Kirjasta jäi hyvä mieli koko päiväksi. Ainoa miinus oli se, että kirja päättyi vähän turhan äkisti: näin mainiota kirjaa olisi mielellään lukenut kauemminkin kuin pari iltaa.

4-/5

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Netti@deitti

Nyt jos koskaan tuli muuten luettua huono kirja. Jos Jane Greenin Netti@deitti ei olisi ollut Chick lit -lukupiirin kirja, olisin ihan varmasti jättänyt sen kesken.

Kirja kertoo Jemima Jonesista, nuoresta paikallislehden toimittajasta. Alkuun olin kirjasta tosi innoissani, koska kirja kertoo ylipainoisen nuoren naisen elämästä eikä aina superhoikkien ja tyylikkäiden arjesta. Jemima viettää iltojaan internetin chattipalstoilla ja tapaa siellä unelmiensa jenkkimiehen. Jemima on tietysti uskotellut miehelle olevansa hoikka, tyylikäs ja paremmassa työpaikassa kuin oikeasti. Ongelmat alkavat, kun Sankari pyytää Jemimaa luokseen Los Angelesiin. Jemima ei tietenkään halua paljastaa totuutta, joten hän ryhtyy hurjalle laihdutus- ja kuntokuurille. Kuuri onnistuukin, ja Sankari on täysin Jemiman lumoissa. Mutta jostain syystä Jemima ei ole itseensä täysin tyytyväinen...

Sitten haukut: kirjassa ärsytti ulkonäkökeskeisyys ja etenkin sen naiskuva. Minua ärsytti suunnattomasti, miten lihavat (tai muuten vain ulkonäöltään vajavaiset ihmiset) oli kuvattu, sillä kirjan sanoma oli, että jos olet hoikka, kaunis, sinulle on upea tukka ja nätit kynnet, saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa sekä tietysti upean poikaystävän. Jos taas olet ylipainoinen tai muuten vain mitättömän ulkonäön omaava, et saa mitään. Kirjassa tämä kävi selkeimmin ilmi siinä, kun Jemiman laihduttua hänen hienot kirjoittajankykynsä "löydettiin" ja hän alkoi heti saada parempia työtehtäviä. Jemima oli myös ollut kauan ihastunut työkaveriinsa, joka oli kyllä aiemminkin pitänyt Jemimasta, mutta vasta Jemiman laihduttua työkaveri saattoi rakastua Jemimaan. Jos mä olisin ollut Jemima, olisin kyllä näyttänyt ovea mokomallekin pinnalliselle hyypiölle. Toinen juttu, mikä lukemisessa aivan eritoten nyppi, oli kerronta. Kirja koostui ihmeellisistä sekamuodosteista, kun samassa luvussa käytettiin milloin minä- milloin kaikkitietävää kertojaa. Ilmeisesti kyseessä oli joku kirjailijan valitsema tyylikeino, mutta ei se oikein toiminut. Välillä piti aina palata edelliseen kappaleeseen tarkastamaan, että kukas tässä nyt onkaan kertojana.

Lukiessa minua huvitti (joku asia tässä kuitenkin huvitti eikä vain nostanut verenpainetta) ajankuva. Kirja on julkaistu 1998, aikaan jolloin internet ja tietokoneet olivat jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Minä en tuota aikaa kovin hyvin muista, kun olin vasta 10-vuotias, paitsi että koulussa opeteltiin tiedonhakua käyttämällä Altavistaa. Minusta näin keskustelupalstojen, blogien ja nettideittisivustojen maailmassa chatit olivat ihan yhtä ihmeellisiä: miellän ne enemmän alaikäisten temmellyskentiksi kuin paikoiksi, joissa ihan aikuisten kesken rupatellaan. Kymmenen vuotta sitten taisi olla vähän aika toisin. Yksi silmiinpistävä kohta löytyi kirjasta, kun Jemimalle selvitettiin, mitä erilaisilla hymiöillä tarkoitetaan. Olin ihan että häh, eikö 10 vuotta sitten tiedetty muka hymiöitä. Kyllä me ainakin piirreltiin kouluvihkoihin hymiöitä, tai silloin niitä kutsuttiin smileiksi.

Ei siis uponnut minuun tämä kirja. Välillä mietin, että suhtauduinko kirjaan vähän turhan tiukkapipoisesti, koska olihan Jemima vähän höselö sen hurjan laihduttamisensa kanssa. Ja saattoihan se muutenkin olla vain Jemiman omassa päässä, että laihuus on ihannoitua. Mutta ei kirjan sanoma silti reilulta tuntunut. Jos tässä jotain huumoria oli, se ei tälle pullukalle auennut.

1/5