Sainpahan vihdoinkin luettua hitaasti edistyneen Oikeuden jalopeuran, tosin lukemiseen antoi huimasti potkua palautuspäivän lähestyminen. Toivoista poiketen tätä kirjaa ei tänä vuonna löytynyt syntymäpäiväkirjojen joukosta, koska tämän Hilja Ilveskero -sarjan eka osa Henkivartija oli niin surkea kirja, etten uskonut pitäväni tästäkään niin paljon että tahtoisin sen omaan hyllyyni. Leena Lehtolainen kuuluu kuitenkin suosikkikirjailijoitani, jonka kirjoja en tahdo missata, joten varasin kirjan kirjastosta.
Henkivartija Hilja Ilveskero on kuhertelulomalla Italiassa rakkaansa David Stahlin kanssa. Kesken ihanan loman Hilja löytää Davidin huoneesta ammutun miehen - David itse on kadonnut kuin maan nielemänä. Hilja palaa Suomeen täysin ymmällään siitä, mihin David on voinut kadota. Davidin tavaroista löytyy omituisia asioita, kuten Kopparnäsin lomakylän kartta. Lisäksi Davidin puhelimessa numerot on piilotettu kummallisten koodien taakse, ja nämä koodit häiritsevät Hiljaa. Davidin katoaminen saa Hiljassa aikaan myös muita omituisia tuntemuksia, jotka kohdentuvat hämärähemmo-Trankoviin; mieshän vaikuttaa kummallisen puoleensavetävälle...
Uskottava se on: Hilja Ilveskero ei ole minun juttuni. Kirjan puolivälissä aloin tuntea varovaista lämpenemisä: tämähän voi olla ihan hyväkin, mutta loppua kohden innostus taas lopahti. Suurin syy siihen, miksen pidä kirjasta, on trillerimäinen juoni ja epäuskottavat tapahtumat. Myöskään Hiljassa ei ole yhtään samanlaista vetoa tai samaistumista aiheuttavaa realismia kuin vaikkapa Maria Kalliossa, Säde Vasarassa tai Jonakin onnellisena päivänä -kirjan Marjukassa. Leena Lumia lainatakseni "Hilja Ilveskero on kuin jostain amerikkalaisesta, kovatempoisesta toimintajännäristä." Niinpä, ja minä kun en yhtään tykkää kovatempoisista toimintajännäreistä. Amma kirjoittaa osuvasti, että hänestä tuntui kuin Lehtolainen itsekään tunne kovin suurta sympatiaa Hiljaa kohtaan ja samalta tuntui minustakin: Hiljalla ei tunnut olevan mitkään asiat hyvin: isä on tappanut äidin ja istuu siitä syystä vankilassa, Hiljan huoltajana toiminut Jari-eno on hukkunut eikä rakkausrintamallakaan mene kummoisesti. Melkein säälittää tätä lukiessa.
3+/5
Tammi 2011
Sivuja 333
4 kommenttia:
Olen kyllä kanssasi ihan samoilla linjoilla. Kolmannenkin Ilveskeron aion lukea, vaikka en hirveästi innosta puhkukaan.
Mainitsemasi pointti on osuva, onko vika meissä Kallio-faneissa? Olisipa kiinnostava kuulla jonkun sellaisen mielipide, joka ei Lehtolaisen aiempaa tuotantoa olisi lukenut. Varmaan Lehtolaisen tarkoituksena on ollutkin saada myös uutta yleisöä uudella aluevaltauksella.
Olen kiinnittänyt mielenkiintoni jo siihen, mitä Lehtolainen aikoo tehdä seuraavaksi, siis kolmannen Ilveskeron jälkeen. Vieläkö Kalliot saavat jatkoa? Lehtolainen on kyllä niin mainio kirjoittaja, että hänen kirjoittamanaan lukee vaikka puhelinluetteloa:)
Ihan kuin olisin lukenut jostakin, että uusi Maria Kallio on tekeille - vai onkohan se toiveajattelua? Lehtolaisen kirjoittamana lukisin kyllä vaikka mitä, on hän sen verran taitava kirjoittaja!
Samaa mieltä, ei todellakaan ollut Lehtolaisen parhaita. Ilveskero esitettiin koviksena, mutta tässä kirjassa jo pestään pyykkiä ja haikaillaan mustasukkaisena kadonneen miehen perään. Ja se jatkuva "Queensin turvallisuusakatemian" toistelu ärsytti ja ihmetytti, miksi sitä piti joka käänteessa muistella?
Anna, tuo turvallisuusakatemian toistelu oli tosiaan ärsyttävää. Kiva huomio muuten, että Hilja ei tässä osassa ollut enää niin jätkämäinen. Itse en siihen kiinnittänytkään huomiota:)
Lähetä kommentti